Iloa ja surua

Aika kuluu nopeasti. Juuri äsken oli joulu ja vuosi vaihtui. Nyt on jo helmikuu ja tuleva sunnuntai on laskiaissunnuntai. Kirkkovuosi kalenterin mukaan on pääsiäisjakso ja laskiaissunnuntai on yksi paaston aikaa edeltävä sunnuntai. Tuhkakeskiviikosta alkaa paaston aika. Mutta laskiaisen perinteisiin kuuluu kuitenkin mäenlaskua ja pulla, täytteellä tai ilman. 
Jos vielä hetkeksi palaan viime vuoteen, niin voi sanoa, että olipahan vuosi. Vaikka vuoteen mahtui iloa, onnea ja paljon nauruakin, niin siinä oli myös pettymyksiä, epäuskoa ja luopumista. Ilo ja onni on aina oma perhe, siskot ja ihanat ystävät kaiken maailmalla tapahtuvan keskellä. Iloinen tapahtuma oli myös äitini 80 vuotis juhlat viime marraskuussa, kun me tyttäret järjestimme hänelle juhlat. Juhlat olivat äidin toiveen mukaan täynnä musiikkia. Onneksi laulun lahja on periytynyt sukupolvelta toiselle ja saimme meistä sooloesityksiä ja komean kuoron. Sisaren mies taituroi pianon ja kitaran kanssa säestäjänä ja lauloi myös. Olimme siis musiikin suhteen täysin omavaraisia. Leesu mamma kyynelehti ja nauroi ja piti ex tempore puheita. Juhlat olivat onnistuneet. Juhlavieraat lähtivät hymyssä suin koteihinsa. Yksi äidin kummilapsista tokaisi lähtiessään että ” Olipa kamalat juhlat, tai siis ihanat mutta kun joutui itkemään niin paljon” Ja nauroi päälle. Tunnelma oli ollut niin herkkä, nauru ja itku lähellä toisiaan. Olen vanhin meidän sisarussarjastamme ja mietin, että onpa hienoa, kun äiti vielä jaksaa juhlia. Hän jakaa huomionsa taitavasti kaikille ja saa jokaisen tuntemaan itsensä tärkeäksi, hän kuuntelee meidän kaikkien surut, murheet ja ilot ja antaa välillä hulvattomat neuvot elämään kaikella sillä viisaudella mitä 80 vuotiaalla vaan voi olla. Vaikka äidin kulku on välillä raskasta, niin ajatus juoksee ja juttu kulkee. Äitini neuvoi tytärtäni, että jos joku ei kiinnosta niin anna olla, voit valita ystäväsi ja ihmiset, jotka tuovat elämääsi valoa ja energiaa, eivätkä vie sitä pois sinulta. En viitsi nyt niin värikkäällä kielellä tätä asiaa sanoa kuin äitini, mutta tätä hän tarkoittaa. Kaikki, jotka Leesu mamman tuntevat, tietävät mistä puhun. Olen kuullut lapsiltani, että muistutan äitiäni.. no kai se on luonnonlaki. Joskus huomaan sen jo itsekin. Enää se ei harmita, niin kuin joskus ennen. Nuorena äidin neuvot sivuuttaa, mutta vanhempana huomaa äidin olleen monessa asiassa oikeassa.  
Loppuvuosi sitten painoi pään oikein kumaraan, kun tuli tieto vuodeosaston lopetuksesta. Emme työyhteisössä meinanneet uskoa sitä todeksi, hyvin toimiva osasto suljettaisiin. Vuodepaikat, saattohoito, työntekijät, siirtyisivät muualle. Potilaiden omaisille tuuli suuri huoli ja moni itki meidän hoitajien olkapäätä vasten, että miten tästä eteenpäin. Lohdutimme, vaikka omakin mieli oli suuressa myllerryksessä. Potilaat ja heidän hyvinvointinsa pysyivät kuitenkin keskiössä niin kuin aina.  
Meille kerrottiin, että irtisanomisia ei tule vaan jokaiselle on työtä muualla. Ahdistus tulevasta, yt-neuvottelut, työpaikkakokoukset ja potilaiden sekä heidän omaistensa hätä kuluttivat voimat äärimmilleen. Onneksi olimme iso työperhe, jossa tuimme toinen toisiamme. Välillä lensi hurtti huumori, välillä itkimme yhdessä. Luvattiin pitää yhteyttä siitä huolimatta, vaikka tiemme eroavatkin.  
Kun viimeisinä päivinä siivosimme osaston tiloja ja lajittelimme tavaroita maailmalle, niin tilanne konkretisoitui todella. Kyyneleet olivat herkässä. Päivänä, jolloin tyhjensin pukukaappini, luovutin avaimeni ja katsoin kun osaston valot sammuivat ja ovi painui takanani kiinni -ajattelin, että herättäkää jo hyvät ihmiset minut tästä pahasta unesta! Unta se ei kuitenkaan ollut.  
Työperheeni hajaantui Varhan alueelle ja muuallekin. Itse valitsin läheltä ja siirryin Satumaahan. Työmatkani pidentyi noin parisataa metriä. Ei ole paha ollenkaan. Pyörä kulkee, kun on nastarenkaat ja reipas mieli, vaikka vähän pakkanen paukkuisi. Työnkuvani muuttui ja nyt potilaat ovat asukkaita, mutta edelleenkin he ovat työn keskiössä. Tämä alkuvuosi on ollut minulle uuden opettelua, uusi työpaikka, uudet toimintatavat, uudet työkaverit. Avoin mieli, niin kyllä se siitä lutviintuu. Muutoskin voi olla mahdollisuus. Tulevasta ei tiedä, voi vain arvailla. Kaikella on tarkoitus. Teen niin kuin sydän sanoo ja luotan taivaan Isän ohjaukseen.  

Irina Ojala-Sirro

Someron seurakunta