Muuttolintujen matkassa

Istuin työpöytäni ääressä, nostin väsyneen katseeni tietokoneen ruudulta, ja katsoin ikkunasta ulos. Muuttolintujen parvi lensi pihan yli. Linnut lensivät aurassa. Jokaisella linnulla on paikkansa ja tehtävänsä, mutta matka on yhteinen.  Välillä yksi väsyi ja siirtyi taaemmas lepäämään, ja toinen otti vetovastuun. Välillä joku jäi jälkeen muista, auran reunat aaltoilivat, kun takana tulijaa odotettiin, kun tämä palasi riviin. Ketään ei jätetty.  Yksin ne eivät selviäisi, parvena ne jaksavat perille. 

“Parempi on kahden kuin yksin, sillä he saavat vaivannäöstään hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen nostaa toverinsa.” (Saarn. 4:9–10.) 

Muuttolinnut lentävät aurassa, jossa voima jakautuu ja vastuu kiertää. Tämä näky muistuttaa minua siitä, että meidät on luotu toisiamme varten kulkemaan yhdessä. Elämän taival on yhteinen vaellus, jossa kannamme toistemme taakkoja. Kannamme toisiamme, kun joku uupuu. Kun itse väsyn, saan tukeutua toisiin. Jeesukselta kysyttiin, mikä on lain suurin käsky. Jeesus vastasi rakkauden kaksoiskäskyllä: 

”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:36–40.)

Rakkauden kaksoiskäsky on kutsu elää yhteydessä Jumalan ja toistemme kanssa.  Jumala rakastaa meitä. Me pystymme rakastamaan, koska Jumala rakastaa meitä ensin. Jumalan rakkaus synnyttää meissä rakkautta. Jeesus kehottaa näkemään toisemme, pysähtymään rinnalle, kulkemaan toisen kanssa. Hän kehottaa hyväksymään toisemme sellaisina kuin he ovat, kaikessa keskeneräisyydessään – aivan kuten itsekin olen keskeneräinen. Muuttolintuja katsellessani mietin, kenen vierellä kuljen. Kenen rinnalle minut on kutsuttu? Kenet tahtoisin ottaa mukaan, etten jättäisi ketään yksin? Sitten voin hiljentyä hetkeksi, hengittää syksyn rauhaa, ja muistaa: minä en kulje yksin.

Sari Pehkonen
pappi, Someron srk