Päivän poika, istuja pitkän illan

6.7. vietetään Eino Leinon, runon ja suven päivää. Se on vakiintunut liputuspäivä. Monia kirjallisuudenlajeja suvereenisti hallinnut Eino Leino sai kasteessa nimen Armas Einar Leopold. Sukunimi oli Lönnbohm. Leino-nimen hän sai Kasimir-veljeltään, runoilija hänkin. `Leino´ tarkoittaa surullista, onnetonta ja voimatonta. Kansanrunoutemme tuntee verbimuodosteen `leinotellen´, surumielisesti.
Mutta Eino Leino oli myös ”päivän poika”. Hänet voi kuvitella kävelemässä kesäistä metsäpolkua hilpeästi rallatellen: ”Ma metsän polkua kuljen / kesäillalla riemuissain / ja riemusta rintani paisuu / ja ma laulelen, laulelen vain.” Laulujen lunnaat olivat kuitenkin kalliit. Rauhattoman rukouksessa runominä on loppuun uupunut: ”Olen väsynyt lauluni valheeseen. / Herra, tee minut lapseksi jälleen! / Minä tahdon soittoni särkyneen / viedä suurelle virittäjälleen.”
Eino Leino keinui ”jumalten keinussa”. Hän tunsi huimat korkeudet ja syvät alhot: ”Kyynelten armo / syntymälahjoista laupein on meille, / surun suuren tarmo / kylvetty siunaten sydämien teille.” Hän kirjoitti olevansa ”syksyn lapsi, istuja pitkän illan”.  Tavaton tuotteliaisuus vaati veronsa, samoin boheemit, kuluttavat elämäntavat. Eino Leino muokkasi runojaan siten, että eri laitoksissa saattaa olla toisistaan poikkeavia sanamuotoja.
Elämänsä loppuvaiheessa hän oli ”kirjaton, karjaton mies”, joka päätyi anomaan Viron kansalaisuutta: ”Outoja sulle kun on / isänmaa, kotipaikka ja lies, / puolue, perhe ja muu: / on sulla sun itsesi ies.”
Hymyilevä Apollo -runoelma on joka tapauksessa universaalin, humaanin rakkauden korkea veisu. Siitä voi oppia, miten ihminen pystyy elämään sovussa itsensä, muiden ja Jumalan kanssa: ”Paha ei ole kenkään ihminen, / vaan toinen on heikompi toista. / On hyvää rinnassa jokaisen, / vaikk´ aina ei esille loista. / Kas, hymy puoli on hyvettä, / ja itkeä ei voi ilkeä. / Miss` ihmiset tuntevat tuntehin, / liki liikkuvi Jumalakin.”
Hymyilevän Apollon säkeitä tunnetaan myös lauluna: ”Oi, kiitos sa Luojani armollinen / joka hetkestä, jonka ma elin, / kun annoit sa ruumiin tervehen / ja syömmen, mi sykähteli, / kun annoit sa tervettä kättä kaks, / kaks silmää sieluni ikkunaks / ja hengen herkän ja avoimen / joka tuutia tuulosen.”
Eino Leinon runous on kestänyt aikaa upeasti. Olipa lukijan tunnetila mikä tahansa, siitä löytyy aina sopivia säkeitä. 

Eija Komu
Jumalan pikku kulkuri
Someron seurakunta