Jokke Honkanen

Toivo, unelmoi!

Olen tuosta sanaparista keskustellut useankin kanssakulkijan kanssa. Että mikä niitten ero on? Minulle ne on vähän kuin sisko ja sen veli. Joka tapauksessa erittäin tärkeitä elämänilon ylläpitäjiä. Ruokkivat toinen toisiaan. Jos on unelmia, toivo herää! Ja toisinpäin, jos on toivoa, jaksaa unelmoida.

Herra kouluttaa!

Olin tuossa päivänä muutamana kyytimiehenä Salon sairaalassa. Oli aikataulut vähän myöhässä. Minulla oli siinä sitten aikaa istua kanttiinissa puolitoista tuntia. Katselin siitä ihmisvirtaa. Sisään. Ulos. Siitä mentiin kepeillä, pyörätuoleilla, paareilla. Se pisti vähän ajattelemaan!

Peilailin näkymää omiin fiiliksiini. Minä ryökäle kehtaan kitistä Herralleni (kuka Hän lieneekään), että mulla ei ole ihan koko ajan tarpeeksi hauskaa!

 No ymmärsin mä sentään hävetä, kun näin oikeasti vaikeita kohtaloita.