Lilli-Irmeli Hintsa

Eilen sain pitää sylissä vastasyntynyttä, jonka kastejuhlaa vietetään sunnuntaina. Tänään keräsin 6 sivua pitkän nimilistan kaikista heistä, joiden nimet luen pyhäinpäivänä. Kaikkiaan 168 elämäntarinaa - ajasta iäisyyteen siirtynyttä - joista jokaisella on joku läheinen. Jokaisella on ollut joku, joka on ollut järjestämässä hautajaisia. Nimilistasta osui silmiin monia tuttuja nimiä. Mietin, miten omaiset jaksavat. Ovatko saaneet arjesta kiinni. Onko surulle ollut aikaa.  Kuinka kipeästi ikävä voi yhä viiltää. 

Se pääsiäinen jolloin Jeesus ristiinnaulittiin, ja naiset löysivät tyhjän haudan, oli hallitsematon ja ennalta arvaamaton. Siihen pääisäiseen ei pätenyt mitkään niistä juhlavalmisteluista, joita oli etukäteen tehty. Hilpeä juhla muuttui hautajaisiksi ja ylösnousemuksen yllätykseksi.

Pienessä ajassa tapahtui enemmän kuin ihminen pystyy käsittelemään. Se käsittely jatkuu yhä. On meidän vuoro kokea pääsiäisen tapahtuman tässä maailman ajassa, omalla elämänkokemuksellamme varustettuina.

”Mikä rukous on sinulle tärkein? Siis sellainen, jota et lue kirkossa, vaan itseksesi, yksin?” Jotenkin noin hän minulta kysyi.

Mieleen välähti lapsuuden iltarukous; ”horjularukous”, jonka alkusanoja piti vielä illalla kotona vähän muistella. Se oli joskus se tärkein rukous:
Tule Jeesus lapses luo,
armos siunaukses suo.
Tue pientä horjuvaa,
johda tietä oikeaa. Aamen

Reilu viikko sitten aurinko paistoi kauniisti tyynelle Salkolan järvelle. Aktiiviset kyläläiset olivat kantaneet penkit rantaan, keittäneet kahvit ja puuhanneet tarjottavat. Siinä veden äärellä luin Raamatusta, miten Jeesus käveli myrskyävän Gennesaretinjärven päällä, tuli hätääntyneiden opetuslasten vierelle, sai Pietarinkin kokeilemaan, miten vesi kannattelee, ja lopulta Jeesus tyynnytti myrskyn. Tämä tapahtui ja kirjoitettiin muistiin, jotta uskomme voisi vahvistua.

”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne päivät, jotka eivät sinua miellytä.” (Saarn. 12:1)

Nämä Raamatun sanat sain muistoksi ihmiseltä, jonka tapasin. Hän oli kuullut samat sanat vuosikymmeniä sitten, silloin kun elämä näyttäytyi seikkailuna, joka oli täynnä mahdollisuuksia. Siinä hetkessä ei voinut käsittää, että joskus tulisi sellainenkin aika, jolloin elämällä ei ole enää mitään annettavaa. Nyt ystävät ja suku löytyvät niminä hautakivistä.

Älä sano sitä sanaa. En jaksa kuulla.
Jaan ehtoollisleivät liinojen päälle alttarikaiteelle ja kaadan valmiiksi tilkan viiniä pikariin. Kun tulet ehtoolliselle, sanon turvavälin päästä: ”Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Enää en ohjeista, että ”Näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa toimimme seuraavasti…” Me toimimme nyt näin, eikä kukaan tiedä kauanko.

Harmittaa, kun olen sortunut menneinä vuosina kiristämään lapsia käyttäytymään, koska ”tontut kurkkivat ikkunoiden takana”. Omassa kiireessä, väsymyksessä ja jouluahdistuksessa tonttuihin on helppo sortua. Kun siivottava ei lopu, eikä aika riitä sekä nukkumiseen että saunan pesemiseen, pipareiden leipomiseen ja lahjojen paketointiin. Kun lapset omassa joulujännityksessään hyppii seinille, pinna kiristyy, silloin sitä turvautuu alhaiseen tontuilla uhkailuun.

Pääsiäisen tapahtumissa nousee esiin yksi Jeesuksen opetuslapsi, jonka oikeastaan haluaisi unohtaa. Hän on se opetuslapsi, jolle oli annettu vastuullinen tehtävä. Luotettiin, että hän on se, joka pitää huolta opetuslapsijoukon yhteisistä rahoista.

Olisin tarvinnut yhden aurinkoisen illan tänä kesänä. Kaikista pyynnöistä huolimatta en saanut tarvitsemanani iltana aurinkoa, en edes poutaa, enkä lopulta edes pientä tihkusadetta. Sain hyvin sateisen illan.

Tästä lannistumatta pyysin kaunista säätä toisenkin kerran: kalastustapahtumaan 20.7. Somerniemen kirkkorantaan. Satoi vettä ja ukkonen jyrisi.

Mitä nopeammin sen sanoo, sen helpompaa se on. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tiukemmin tuo pieni sana takertuu kitalakeen.

Mutta harvemmin sitä on valmis ihan heti sanomaan. Pää ja sydän ei ole vielä mukana silloin kun sanominen kävisi helposti. Tilanne menee ohi, ja ahdistus kasvaa. Enää ei voi katsoa toista silmiin, kun tietää, että sanomatta jäi, ja nyt pitäisi osata selitellä paljon pidemmästi, sanoa jotain muutakin.