Terttu Laaksonen

Tunneasioita

Kolme vuotta sitten olin valmistelemassa pääsiäissunnuntaita edeltävänä lauantaina kotiseurakuntani pääsiäisyön ateriaa Leppävaarassa Espoossa. Pian joku tiesi kertoa, että lapsuuteni  kotikirkko, Ylivieskan kirkko, palaa. Olin hämmentynyt: tietoa oli vaikea uskoa. Tilanne tuntui hyvin oudolta. Kirkko paloi lopulta kivijalkaa myöten. Sinne suunniteltu pääsiäisyön messu pidettiin lopulta pikaisesti kokoon kyhätyllä alttarilla edelleen palavan kirkon lähistöllä. Ylivieskassa ei ole näin kolmena vuotena ollut kirkkoa, johon kokoontua. Uusi on rakenteilla.

Hoosianna!

Syksyisenä aamuna työpaikalle ajaessani, havahdun peuraan, joka loikkaa tien yli autoni keulan edestä. Aamu on kaunis, aurinkoinen. Olen ehkä hetkeksi tuudittautunut nauttimaan kauniista peltomaisemasta enkä ole varuillani tien reunassa olevan pusikon kohdalla, josta peura eteeni loikkaa täydellisen kauniilla varmalla loikalla vasemmalta oikealle. Jatkamme molemmat matkaamme, minä sydän pitkään pamppaillen. Mieleen tulee etsimättä, se miten olisi voinut käydä, jos peura olisi lähtenyt sekunninkin myöhemmin liikkeelle. Yhteentörmäystä ei olisi voinut millään välttää.