Hartaudet

Tänään on naistenviikon toinen päivä. Oikein hyvää nimipäivää kaikille kanssasisarilleni, joilla on myös nimipäivä naistenviikolla! Perinteisesti kai naistenviikolla sataa vettä.
Joitakin vuosia sitten olin naistenviikolla mukana purjehtimassa isolla perinnepurjehdusveneellä merellä Helsingin edustalla. Silloin ei onneksi satanut, vaan sää oli aurinkoinen ja meri oli tyyni. Iloni oli suuri, kun minäkin sain tarttua aluksen ruoriin ja ohjata pitkän matkaa. Samalla sain oppia merimerkkejä, miten pysyä oikealla reitillä, väylällä, ja välttää karikoita.
Elämässä me joudumme myös etsimään oikeita väyliä ja välttämään karikoita. Joskus reitiltä joutuu harhaan ja sitä rysähtää karikolle. Mitä silloin?
Ylihuomenna, sunnuntaina on Johannan nimipäivä. Nimi Johanna on johdettu heprean nimestä Jochanan. Suomennettuna se tarkoittaa ”Jumala on armollinen”.
Rippikoulussa opetetaan, että armo on Jumalan ansioton rakkaus minun, meidän, osaksemme. Armoa ei voi ansaita eikä suorituksin saada itselleen. Se on Jumalan lahja, jonka voi ottaa vastaan tai kieltäytyä siitä. Jos kieltäytyy tästä lahjasta ja muuttaakin mielensä, niin lahja on yhä tarjolla. Lahjan antaja odottaa ja toivoo lahjan vastaanottamista.  
Silloin kun elämänmatkallamme karautamme karikolle, on helpotus tietää, että Jumala armahtaa. Vaikeuksien keskelläkin hänen armonsa pysyy. Jumalan rakkaus meitä kohtaa ei lopu karikolle karahtamiseemme. Kun pyydämme häneltä apua, hän auttaa meidät karikolta pois ja ohjaa meidät takaisin oikealle reitille, totuuden väylälle. Me saamme sanoa hänelle virren 484 sanoin: ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Ja hän johdattaa.
Sari Lahdenranta
vs. kappalainen Someron srk

 

Aiemmat hartaudet

Sunnuntaina vietämme Äitienpäivää ja rukoussunnuntaita. Yhdistelmä on kiehtova ja mietin juuri tätä mielenkiintoista yhdistelmää, kun toimittaja Merja haastatteli minua tähän lehteen ja kysyi kysymyksen omaan äitiini liittyen, mistä olen erityisen kiitollinen, ja toisen kysymyksen äitienpäivään liittyen, mitä sanoisin toisille äideille.

Joskus, kun menen tuttuunkin paikkaan enkä jaksa ajatella, laitan puhelimeni kartalle määränpään ja suostun ohjaukseen. Ääni kuljettaa ja kertoo, miten pysyä oikealla reitillä. Tämän teen aika ajoin vapaaehtoisesti. Digitalisaatio ei aina ole ihmisen puolella. Yhteiskunnassamme on paljon asioita, joissa meitä ohjataan ”pakotetaan”.

Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala itse sitoutui maailmaamme, johon myös kärsimys kuuluu. Jeesuksen kohtalo näyttää meille sen, että hyvän puolella elävä saa varautua myös iskuihin ja murtumiseen.  Pahan voima on joskus musertava.

Oletko koskaan tullut miettineeksi, mitä olisi tapahtunut, jos Hitler ei olisikaan päättänytkään (yhdessä Stalinin kanssa) hyökätä Puolaan? Jos hän olisi vuonna 1939 todennut, että nyt Saksalla on riittävästi Lebensraumia, tyydytään tähän. Emme halua myöskään enää hakea revanssia Ranskan kanssa tehdystä häpeärauhasta. Olisimmeko välttyneet II maailmansodalta? Miltä Euroopan maantieteellinen kartta voisi näyttää nyt? Mutta miten meidän olisi käynyt Stalinin kanssa? Talvisota olisi varmaankin käyty mutta jatkosotaa tuskin.

Sunnuntaina 26.3. kristikunta viettää Marian ilmestyksen päivää. Mielestäni Uuden Testamentin vanhempi, vuoden 1938 käännös kertoo siitä lyyrisemmin ja kauniimmin kuin nykykäännös, jota nimitän tekstiviestiksi.  Vanhan käännöksen mukaan enkeli, Jumalan sanansaattaja, sanoi Marialle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi.”

IItaisin juuri ennen nukkumaanmenoa joku laittaa kädet ristiin ja lausuu lapsuudesta tutun iltarukouksen. Toinen laulaa lapselleen iltalaulun ja rauhoittuu samalla itsekin. 

Yksi juoksee poluilla metsässä ja istuu kivelle. Hän hengittää syvään sisälleen metsän tuoksua ja tuntee rauhaa. Jokaisella on omat tapansa rukoilla. 

 

Miten sinä rukoilet? Käytkö iltaisin polvillesi sängyn viereen ja liität kätesi yhteen? Painatko pääsi, kutsutko Jumalaa kuulemaan sinua?

Mitä rukous on, miten se näkyy ja kuuluu elämässämme?

Kaksi ihmistä kulkemassa vieräkkäin illan hämärässä elon tiellä, yhteenliitetyt kädet antavat toivoa ja uskoa kummallekin, sormissa asuu voima jolla voi siirtää vuoria. Sydämissä asuu rukous; Pysythän siinä vierellä, olethan siinä aina, ethän hylkää minua koskaan?

Kevätaurinko kun alkaa paistamaan, alkavat kaikki pölyt, likainen ikkuna ja muut talvella vähemmälle huomiolle jääneet asiat tulla esiin. Tämä on varsinkin naisille tuttua. Hyllykön pienessä kolossakin on pölyä ja ikkuna on kuin sitä ei olisi ikinä pestykään. Mutta valo antaa myös pitkän talven jälkeen voimaa, energiaa luonnolle ja meille ihmisille. Huomaamme, että meidän henkinen olomme paranee.

Kaikkea sitä tuleekin luvattua Lilli-Irmelille. Vaikea rasti kirjoittaa vanhenemisesta. Olen laajasti haastatellut ystäviäni, mitä hyvää he näkisivät vanhenemisessa. Niukasti sain osumia. Ehkä paras on serkun viisaus: ”Kaikki töppäykset saa pistää vanhuudenhöperyyden piikkiin.”
Myös hänen vaimonsa neuvo oli hyvä: ”Ole armollinen itsellesi. Mitä välii, jos ei pysty samaan kuin 30 vuotta sitten. Hyvä näinkin!”

”Sanasta miästä ja sarvesta härkää”, on vanha sanonta.  Se mitä sanomme, antaa meistä kuvan. Kertoo, mitä mielessämme liikkuu ja mitä me olemme.

Jeesus Siirakki sanoo:

Älä kiittele ketään, ennen kuin olet kuunnellut häntä,
sillä puheistaan ihminen punnitaan.

Tästä päivästä aina iloittiin ja isä siitä naureskellen muistutteli, kun olin lapsi. Tämä kaikkein kallein päivä on tammikuun 28. päivä. Se oli paitsi Kallen nimipäivä, myös isän syntymäpäivä. Tänä vuonna isän syntymästä on 111 vuotta. Nyt pappan nimeä kantavat ylpeinä neljä eri-ikäistä Kallea.

Tässä eräänä iltana olin ajamassa kotiin, kun minut yllätti lumimyräkkä. Lunta tuli niin paljon, että koko maa oli pian valkeana ja kohta ei enää erottanut missä tie kulki ja missä oli oja. Eteensä ei paljoa lumimyräkältä nähnyt. Vauhti hiipui minimiin ja alkoi jo huolettaa, että miten tässä käy, olenko kohta pois tieltä, ja olenko lainkaan omalla kaistalla. Onneksi muistin, missä oli lähin bussipysäkki, sillä ei sitä siitä valkean lumisumun keskeltä olisi välttämättä erottanut. Pysäytin auton bussipysäkille ja mietin, että mitäs nyt.

 

 

Törmäsin vähän aikaa sitten netissä videoon, jossa pyydettiin selittämään rakkaus yhdellä sanalla. Vastauksia oli yllättävän paljon, ja mainittuna oli ainakin perhe, ymmärrys, kipu, luottamus ja uhraus. Vastausten joukosta löytyi kuitenkin myös Jumala.

 

Vuoden vaihtuessa perinteisesti luodaan katse menneeseen ja toivotaan parempaa tulevaa. Mennyt ajanjakso on ollut erityisen koetteleva monelle maailmanlaajuisen pandemian, josta ei Voldemortin tavoin kai enää auta puhua omalla nimellään, väistyessä tavallisen influenssan kaltaiseksi, siirryimme sodan aikaan. Näitä kumpaakaan tuskin kukaan muistelee kaiholla. On helppo toivoa näiden ja niiden kerrannaisvaikutusten sammumista menneisyydeksi ja uuden alun pikaista tuloa.

 

Ensimmäisen joulun jälkeen maailma ei ole enää sama kuin ennen. Samoin kuin luomisen aamuna, myös Kristuksen syntymän hetkellä maailman pimeyteen syttyi valo, joka on voimakkaampi kuin kaikki maailman pahuus. Tämä valo on meidän kyvyistämme ja saavutuksistamme riippumatonta. Se on annettua ja kestävää valoa. Keskellä tätä järjetöntä maailmaa vaikuttaa yhä Jumalan valtakunta. Salattuna, mutta kuitenkin todellisena.

 

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”. Näistä, Turun Brinkkalan torin parvekkeelta lausutuista joulurauhan julistuksen sanoista ja lopussa kuultavasta Porilaisten marssista alkaa minun jouluni.

Poika istui pöydän vieressä ja katsoi, kun äiti kauli piparitaikinaa. Hän pääsisi koristelemaan pipareita heti sen jälkeen, kun ne tulisivat uunista. Radiossa soi tuttu joululaulu. Äiti kiersi nappia eteenpäin ja musiikki alkoi kuulua hieman kovempaa. Hän hyräili joululaulun mukana. Poika katsoi ikkunasta ulos. Lunta satoi hiljalleen maahan samalla, kun kauniit jouluvalot valaisivat pimeää pihatietä.

”Kun lapsi illalla saapuu kotiin ja käy syliin lämpimään,

niin sain samoin tulla luo Jumalan ja tuntea sain kotiini saavuin.

Jumalan suuressa huoneessa mua paikka kauan odotti

ja mä tunsin kotiini saavuin saan olla lapsena Jumalan.”

Ensimmäisen adventtikynttilän syttyessä ensi sunnuntaina muistamme, että Jeesus tulee (tuleminen = adventti) luoksemme: hän, jolle laulamme Hoosianna, Oi auta, pelasta nyt. Luotamme lapsen lailla kiittäen, että pelastustyötään vielä jatkava Vapahtajamme vastaa tahtonsa mukaan huutoomme. Onhan Raamatussa luvattu useaan kertaan, että "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu."

Ihmistä varten on olemassa paras paikka. Paikka, johon jokainen kaipaa. Paikka, jossa saa vain olla ilman vaatimuksia ja velvoitteita. Paikka, josta ei häädetä pois. Se paikka on syli.

Eilen sain pitää sylissä vastasyntynyttä, jonka kastejuhlaa vietetään sunnuntaina. Tänään keräsin 6 sivua pitkän nimilistan kaikista heistä, joiden nimet luen pyhäinpäivänä. Kaikkiaan 168 elämäntarinaa - ajasta iäisyyteen siirtynyttä - joista jokaisella on joku läheinen. Jokaisella on ollut joku, joka on ollut järjestämässä hautajaisia. Nimilistasta osui silmiin monia tuttuja nimiä. Mietin, miten omaiset jaksavat. Ovatko saaneet arjesta kiinni. Onko surulle ollut aikaa.  Kuinka kipeästi ikävä voi yhä viiltää. 

 

Minä uskon Joulupukkiin, koska minulle kerrottiin jo lapsena hänen olevan totta. Uskon ihan varmuuden vuoksi.

Uskon onnellisiin loppuihin, koska toivon sitä ja niin on helpompaa.

Miten tervehdit toista, kun kohtaat jonkun? Miten tervehdit tuntematonta, puolituttua, hyvää ystävää, rakasta? Porilainen toteaa, ai eläks sääki vielä- kaikel rakkaudel. Mitä sanoo somerolainen?  

Entä mitä toivotat, kun erkanette? Tapaamisiin? Nähdään taas! Se on moro?

Tähän kysymykseen, kun alkaa laatia listaa, se voi osoittautua melkoisen pitkäksi. Edellyttäen, että pitää musiikista.
Voimalaulu on voinut ilmestyä hyvin ainutlaatuisessa hetkessä, kuten lapsen syntyminen.
Kappale on soinut sairaalan leikkaussalin radiosta lapsen syntymän hetkellä, ja muistat sen siksi loppuelämäsi.
Lapsi puolestaan kuuli syntyessään laulaja Erinin kauniin lauluäänen.


Iltojen pimetessä ja syksyn saapuessa saatat jäädä kaipaamaan kulunutta kesää.
Kesästä muistat ne kaikki mukavat asiat kuten lämmön, auringon, valoisat illat ja
loman. Hyttysiä, vesisadetta ja matonpesu-urakkaa tuskin enää muistat saatikka
kaipaat. Syksy tuo tullessaan kuitenkin paljon myös mukavia asioita ja parhaimpana
niistä sen, että se johdattaa meitä kohti joulua. Hätäisimmät meistä ovat jo
suunnitelleet tai jopa valmistaneet joulukortit, miettineet joululahjat valmiiksi ja aaton

“Sä vaan tahtoisit nähdä väreissä tän Luojan luoman maailman, mut just nyt kaikki hyvä näkyy sulle harmaana” Juhani Tikkanen - Väreissä

Syksy on uusien alkujen aikaa. Vaikka illat pimenevät ja luonto valmistautuu talven lepoon, kesän valossa virkistynyt ihmismieli on valmis uusiin seikkailuihin. Koululaiset ja opiskelijat aloittavat aherruksensa, urheiluseurat uuden kauden, kansalaisopistot täyttyvät uteliaista aikuisista. Seurakunnissa alkaa isoskoulutus, rippikouluihin ilmoittaudutaan, viikkokalenterit täyttyvät. Ortodoksikirkossa uusi kirkkovuosikin alkaa syyskuusta. Luterilaisilla alttari puetaan vihreään merkkinä tutusta, mukavasta arkielämästä.

Suomi  huolehtii kansalaisista.  Heikommassa asemassa olevat saavat apua. Tässä  olemme eturivin maita maailmassa.  Mutta parannettavaakin on. Niin on kaikkialla maailmassa. Myös meillä.

Sosiaalista apua annetaan yli 40 eri säädöstön pohjalta. Näin apu on monipuolista. Ongelmana ovat väliinputoajat.  He jäävät kaikkien pykälien ulkopuolelle.  

Suomi  huolehtii kansalaisista.  Heikommassa asemassa olevat saavat apua. Tässä  olemme eturivin maita maailmassa.  Mutta parannettavaakin on. Niin on kaikkialla maailmassa. Myös meillä.

 

Sosiaalista apua annetaan yli 40 eri säädöstön pohjalta. Näin apu on monipuolista. Ongelmana ovat väliinputoajat.  He jäävät kaikkien pykälien ulkopuolelle.  

 

Aika monestakin. Ehkä nauratte ja itkette samoille asioille. Erilaisuuttakin on hyvä sietää.

Minua on siunattu hienoilla, erilaisilla ystävillä.
Vaihtuvuutta on.  Sellaista elämä on. Mutta aina ilmestyy uusi ystävä poistuneen tilalle.

Muutama pikku tarina ystävyyden luonteesta.

Äideille tarkoitetulla Kuutamoleirillä olennaista on teema. Se muovaa sisällön ja ulkoiset puitteet.

Mieti hetki lahjojasi. Kerääntyykö listalle nopeasti paljon Jumalan sinulle lahjoittamia asioita vai tunnetko olevasi lahjaton? Jos tunnistit yhdenkin lahjan, mieti miten olet sitä käyttänyt. Oletko saanut palvella sillä jotakuta kanssakulkijaa tai onko sen käyttäminen tuonut Jumalan nimelle kunniaa? Vai onko se koitunut kiusaukseksi houkuttelemalla tavoittelemaan itselle menestystä?

Lienee selvää, että meillä on hyvä olla elämässämme tavoitteita ja haaveita. Ne voivat liittyä työhön, perheeseen, terveyteen, harrastuksiin, fyysisiin suorituksiin, musiikkiin tai vaikkapa matkailuun. Monet haaveet vaativat toteutuakseen erilaisia välillisiä asioita tai monien erilaisten välitavoitteiden onnistumista, jotka vievät lähemmäksi varsinaista haavetta. Matkailun maailman ympäri ajatellaan vaativan rahaa ja rahaa saadaan usein työnteon kautta. toisaalta taas maratoniakaan harvoin lähdetään juoksemaan suoraan sohvan pohjalta.

Muutama vuosi sitten sain ystävältä lahjaksi korun. Hopean värisessä ketjussa roikkuu pieni suorakulman muotoinen metallilaatta. Kun katsoo tarkasti tuota pienen pientä metallilaattaa, näkee sen pinnassa jotain raapustusta, oudon näköisiä merkkejä. Korun mukana tuli kortti, missä selitettiin, mitä nuo oudot merkit olivat. Kyseessä oli kopio pienestä hyvin vanhasta hopearullasta joka löydettiin Jerusalemista 1970-luvulla. Tuo hopearulla oli tehty yli kaksi ja puoli vuosituhatta sitten.

Eräänä aamuna sanoin aviomiehelleni rumasti ja pahoitin hänen mielensä. Pyysin anteeksi, mutten saanut häneltä heti anteeksiantoa. Turhautuneena menin työhuoneeseeni ja tapani mukaan aloitin työpäiväni hiljentymällä Jumalan läsnäolossa. Mutta se olikin vaikeaa! Tuntui, etten uskalla mennä Jumalan luokse. Olinhan juuri tehnyt väärin rakkaalleni, eikä tilannetta oltu edes sovittu. Mikä hurskastelija olisin, jos nyt alkaisin rukoilla muiden asioiden puolesta!  

 

Rippikoulu. Kokemus jota on odotettu pitkään. Mitä siellä tehdään? Mitä opin? Mitä muistoja saan? Erilaisia kysymyksiä varmasti seikkailee 15 vuotiaan rippikoululaisen mielessä.

Me saamme taas seurata kasvun ihmettä. Maanviljelijät ovat kylväneet siemenet maahan ja Jumala on antanut niille kasvun.

Siemen on ihmeellinen asia. Vaikka ihminen yrittäisi tehdä täysin samanlaisen siemenen, se ei ala kasvamaan. Ihminen ei pysty saamaan aikaan elämää. Vain Jumala voi antaa elämän.

Kun haistan tillin ja uusien perunoiden tuoksun, menen aina hetkeksi yhteen lempipaikkaani, joka on olemassa enää vain muistoissani. Mummoni kesämökin kesistä on aikaa kohta kolme vuosikymmentä, mutta tavoitan vielä hyvin muistoihini piirtyneet kesähetket.

Kirjailija Helvi Hämäläinen (1907-1998), Somerniemen Härjänojan kylässäkin kesiään viettänyt, piti tärkeimpänä teoksenaan 1953 ilmestynyttä Kolmea eloonherätettyä. Kun haastattelin kirjailijaa tämän kotona Espoon Tapiolassa 1994, hän sanoi: ”Minä olen itse Maria. Teoksessa on koko elämän- ja maailmannäkemykseni.” Hän oli pahoillaan siitä, että romaani jäi hänen mielestään pimentoon, koska kustantaja ei mainostanut sitä tarpeeksi.

Elämme pääsiäisen kautta. Sunnuntaina on 4. sunnuntai pääsiäisestä. Sen latinankielinen nimi on Cantate, laulakaa.

 

Pyhän Antifoni on psalmista 98

 

Laulakaa Herralle uusi laulu!
Hän on tehnyt ihmeellisiä tekoja.
Hänen oikea kätensä, hänen pyhä voimansa
on tuonut voiton.