Hartaudet

Tavallisena helmikuisena torstaina maailma muuttui. Tapahtui se, mitä emme uskoneet: Euroopassa syttyi sota. Yhtäkkiä ei haitannutkaan pesemättömät ikkunat, sohjoiset tiet ja takkuileva netti. Mielen täytti epäusko. Uutiskuvissa isät saattoivat perheensä pakoon ja kääntyivät itse takaisin rintamalle.

Poikani, mene ja pidä äidistä huolta

ole isänä pikkusiskoillesi kun minä olen poissa

Tuhkasta on moneksi. Tuhkalla vo kiillottaa pinttyneen peltiämpärin. Tuhka torjuu kirvoja kasvimaalla. Lannotteeksikin se sopii, tuhka luovuttaa hitaasti maaperän tarvitsemat ravintoaineet. "Viekää tuhkatkin pesästä" sanonta juontaa 1600-luvun talonpoikien tuhkaveroon jossa kruunulle toimitettiin esim. tuhkaa. Tuhkaa tarvittiin salpietarin valmistukseen jota kului ruudin tekoon. Ruotsi-Suomessa oli jatkuvia sodankäyntejä.

Kysymys, joka esitetään viattomasti ja johon odotetaan vastausta. Mutta, millaista vastausta siihen odotamme, oikeasti. Haluamme kuulla, että ystävälle kuuluu hyvää, ja niinhän kysymykseen on tapana vastata. Sen enempää miettimättä tai asiaa pohtimatta, omasta elämästä ei haluta toiselle avata. Ei ainakaan niitä kipeimpiä asioita, ei niitä, joilla toinen voisi lyödä lisää jo lyötyä.

”Mikä rukous on sinulle tärkein? Siis sellainen, jota et lue kirkossa, vaan itseksesi, yksin?” Jotenkin noin hän minulta kysyi.

Mieleen välähti lapsuuden iltarukous; ”horjularukous”, jonka alkusanoja piti vielä illalla kotona vähän muistella. Se oli joskus se tärkein rukous:
Tule Jeesus lapses luo,
armos siunaukses suo.
Tue pientä horjuvaa,
johda tietä oikeaa. Aamen

Kirkasta, pimeää, hämärää, liikaa, liian vähän, lisää, kovaa, pehmeää, suoraa, epäsuoraa, tunnelmallinen, aallonpituuksia, spektrejä, sininen hetki, tunnelin pää.

"Herätys on nyt" laulaa Juha Tapio kappaleessaan Sitkeä Sydän. Herätys voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Heräät uuteen päivään tai uuteen elämäntilanteeseen. Herätyksesi voi olla mieluisa, epäonnistunut tai yllättävä. 

Kertosäkeessä kipinät valaisevat tietä pimeää. Et ole täällä yksin, vaan kipinät elämässäsi valaisevat pimeitä hetkiä elämässäsi. Vaikeina hetkinä aina löytyy joku selviytymiskeino. Sinun sitkeä sydämesi on vahva ja kestää elämän vastoinkäymiset. 

Otsikko on Lasse Heikkilän laulusta ja se jatkuu näin: ”Kun kuljen halki varjojen ja pimeiden polkujen, niin kuljen laulaen.” Joskus elämässä on vaikeita aikoja, jolloin ei tahdo nähdä valoa ja pelottaa. Monesti voi tuntua siltä, ettei osaa rukoilla eikä löytää sanoja. Laulukin on rukousta ja virsien ja hengellisten laulujen kautta voi saada lohdutusta, toivoa ja turvaa. Niissä on läsnä Jumalan rakkaus ja huolenpito.

Psalmi 105: 2-5, 39-42

Moni käsittää loppiaisen joulun pyhien päätökseksi. Loppiainen on oma juhlansa. Se kertoo Jumalan tekojen esiintulosta ja kirkkautensa kunniasta.

Aloimme tänä syksynä opiskella oromon kieltä, kun tarkoituksemme oli lähteä perheenä Etiopiaan lähetystyöhön. Yksi oppimistamme asioista oli "Maqaan kee eenyu?" eli "Mikä sun nimi on?"

Kun tutustumme uuteen ihmiseen, on meillä tapana kysyä hänen nimeään. Näin kohtaamme hänet yksilönä, osoitamme kiinnostusta häntä kohtaan. Joskus tuttavuus jää pinnalliseksi ja nimikin pian unohtuu, joskus tästä uudesta ihmisestä tulee meille läheinen, tärkeä ystävä. 

Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Tässä pohjoisessa maassa tuo juhla sijoittuu keskelle vuoden pimeintä aikaa, jolloin päivä on vain kahden pimeän väliin jäävä hämärä. Valo on tärkeää. Voidakseen nähdä ihminen tarvitsee valoa. Kun valoa on vähän, nähdään vain harmaan sävyjä. Kaikki on tuolloin mustavalkoista. Vasta valo tuo värit ja vivahteet esiin.

Lapsuudenkotini vinttikamarissa on komero. Sen nimi on pitkäkomero kai siksi, että se on koko talon pituinen, pitkä ja kapea. Ovi on peitetty paksulla ryijyllä, joka pitää huolen, ettei komeron kylmyys karkaa kamarin puolelle. Talvella siellä ei paljon käydä, vain silloin, kun on aika etsiä joulukoristeet.

Vanhassa Testamentissa Jumala määräsi juutalaiset viettämään vuosittain Sovituspäivää.  Silloin jokaisen tuli miettiä ja katua  vuoden aikana tekemiään syntejä. Samana päivänä temppelissä papit laittoivat kätensä  pukin päälle ja tunnustivat  kansan synnit. Synnit siirrettiin vertauskuvallisesti  pukin kannettavaksi ja pukki ajettiin autiomaahan kuolemaan.  Näin kansa vapautui sen vuoden synneistään.

Viime viikolla yltyneeseen  koronavirusmuunnokseen liittyen muistamme, että Jeesus puhui lopun aikojen luonnon murheellisista merkeistä. Mutta hän rohkaisi mm.  hätääntymättömyyteen (jae 9), rukoukseen (jae 36), valppauteen (jae 36) ja raittiuteen (jae 34), kun hän lupasi vapautuksen olevan lähellä (jae 28).

”Hoosianna Daavidin Poika, kiitetty olkoon Hän. Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.” Tuo ihana Hoosianna-hymni tuo varmaan jokaisen mieleen muistoja jo lapsuudesta saakka. Ensi sunnuntaina on taas aika kokoontua yhteen laulamaan sitä.

Kävelen vesisateessa ja tuuli on mahdoton, mietiskelen itsekseni meidän perheen ensimmäistä isäpäivää. Muistan sen, siitä tulee nyt jo kuluneeksi kuusi vuotta. Muistan myös edelleen mitä olimme laittaneet pakettiin vajaa kolmen kuukauden ikäisen vauvan kanssa, hänhän ne oli tehnyt ja valinnut. Tämä päivä ei ala kuten joka ikinen sunnuntai aamu, vaikka jokaisella perheellä on omat perinteet. Meidän kotonamme on totuttu viemään aamupala sänkyyn tai vähintäänkin pöytään valmiiksi, toisin sanoen tämä on isien hemmottelu päivä.

Katselin kolmekymmentä vuotta vanhaa valokuvaa. Tuo päivä oli minulle tärkeä. Huomaan, että lähes kaikki kuvassa olevat ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle. Näinkö nopeasti elämä on kulkenut. Vuosi toisensa jälkeen läheiset ja sukulaiset ovat poistuneet tästä maailmasta. Vuosia on kertynyt itsellenikin. Koskaan ei tiedä, milloin toista ihmistä katsookin viimeisen kerran. Elämä on haurasta ja välistä tuntuu, että kuolema on aika armotonta. Olemme kaikki samalla viivalla kuoleman edessä.

Tekisi mieleni kirjoittaa auttamisesta. Aihe on sikäli vaikea, miten välttää vaikutelma, että tekeytyisin pyhimykseksi, kun tykkään auttamisesta.

Oletko joskus leikkinyt peili-nimistä leikkiä? Yksi leikkijöistä on peili, joka seisoo selin muihin. Toiset asettuvat lähtöviivalle tietyn matkan päähän peilistä ja yrittävät liikkua kohti peiliä. Peili kääntyy silloin tällöin, yllättäin, liikkujiin päin. Jos peili huomaa jonkun liikkuvan, tämä joutuu palaamaan takaisin lähtöviivalle. Se, joka ensimmäisenä ehtii koskettamaan peiliä ja huutamaan oman nimensä on seuraava peili.

Istun joen rannassa katsellen virtauksen kulkua, sitä ei huomaa eikä kuule lainkaan. Mutta kun menen uimaan jokeen, virtaus voi temmata minut mukaansa, siksi ymmärrän pysyä rannan tuntumassa. Jokea onkin mukavampaa seurata rannalta käsin. Kuljen joen vartta koskille. Siellä kuuluu koskien kuohunta voimakkaana. Se tulee tajuntaani rauhoittavana, vaikkavirta on hyvin voimakas. Tuntuu että itsekin olisin osallinen tuosta liikkeestä.

Muutama vuosi sitten seurakunnan päiväkerhossa valmistauduttiin jouluun. Askartelimme lasten kanssa enkeleitä, joille liimasimme valkoiset askarteluhöyhenet siiviksi. Kevyitä, valkoisia höyheniä lenteli askartelutouhuissa ympäri kerhohuonetta. Niitä etsittiin mattojen ja pöytien alta, kerhotossuista, jokaisen sylistä ja milloin mistäkin. Meitä hymyilytti kovin liikkuvaiset ja kevyet höyhenet. Saimme kuitenkin jokaiselle lapsen tekemälle enkelille omat höyhensiivet.

”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä tahdon toivoa; Olen kahden maan kansalainen.” (Virren 924 kertosäe).

1. lukukappale: Ruut 1:8–11, 14–18

Kaksi naista kulki tiellä. Anoppi ja miniä. Leskeksi jääneitä. Nuorempi Ruut tuli Mooabista. Anoppi Noomi palasi kotikyläänsä Beetlehemiin. Siellä Noomi oli nuorena naitu Elimelekille.

Aikoinaan nuori pari oli lähtenyt Mooabiin. Nälänhätää pakoon. Kuivuu oli vaivannut. Satoa ei saatu. Oli haettava apua ulkomailta.

Päivä alkaa taittua iltaan. Valo alkaa hämärtyä ja hiljaisuus laskeutua. Sytytän kaksi kynttilää. Valmistaudun lukemaan rippikoululaisille hartaustekstin. Jännityksen vallassa luen vielä tekstipätkääni nopeasti läpi. Onneksi minulla on tukenani toinen isonen, joka lukee kanssani.

Päivä alkaa taittua iltaan. Valo alkaa hämärtyä ja hiljaisuus laskeutua. Sytytän kaksi kynttilää. Valmistaudun lukemaan rippikoululaisille hartaustekstin. Jännityksen vallassa luen vielä tekstipätkääni nopeasti läpi. Onneksi minulla on tukenani toinen isonen, joka lukee kanssani.

Reilu viikko sitten aurinko paistoi kauniisti tyynelle Salkolan järvelle. Aktiiviset kyläläiset olivat kantaneet penkit rantaan, keittäneet kahvit ja puuhanneet tarjottavat. Siinä veden äärellä luin Raamatusta, miten Jeesus käveli myrskyävän Gennesaretinjärven päällä, tuli hätääntyneiden opetuslasten vierelle, sai Pietarinkin kokeilemaan, miten vesi kannattelee, ja lopulta Jeesus tyynnytti myrskyn. Tämä tapahtui ja kirjoitettiin muistiin, jotta uskomme voisi vahvistua.

Syksyä pidetään usein muutoksen ja uusien alkujen aikana. Muutos voi olla jännittävää, jopa
pelottavaa, mutta niin kaikki uudet asiat usein ovat. On jännittävää aloittaa uudessa
koulussa, uudessa työtehtävässä tai vaikkapa uudessa harrastuksessa. Hetken tässä
uudessa tilanteessa oltuaan jännitys kuitenkin yleensä hellittää - ainakin siihen saakka
kunnes elämä tuo taas mukanaan jotain uutta ja yllättävää.

Auto ajaa kuulaassa syysillassa, kevyt usva nousee alavilla mailla mutta illan hämäryys verhoaa matkalaiset siniseen hetkeen. Upeaääninen nainen laulaa tummalla soinnilla P. Mustapään runoa tunteella, jossa kuulijan jokainen selkänikamakin ymmärtää surumielisyyden ja tunnelatauksen. Eikä mene kuin hetki kun tummanpuhuvien, kaiken nähneiden seinien varjossa, lämpimän huoneen valossa istuu pariskunta sairaalavuoteella ja toinen kertoo suuremmasta surustaan, jossa työn taakse on jäänyt se ihmisen tärkein suhde.

Kuka sen päättää?

"Tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne.  Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä.  Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa."  (Jeremian kirjan 7. luvusta)

Kotikirkkopalstalle Somerolehteen tuntuu läheiseltä kirjoittaa. Molemmat niin tuttuja.
Veljeni tuli Läyliäisistä Somero-vierailulle. Kirkonmäelläkin kävimme ja pääoven lähellä ihailimme komeita rakennustelineitä kirkon ympärillä. On tärkeää, että pidetään kirkosta huolta.

Mies pysähtyy kotipihalla katsomaan pudonnutta pääskynpesää. Avuttomat, lentokyvyttömät pienet poikaset räpistelevät höyhenettömiä siipiiään. Elämän loppu on lähellä jo ennen ensilentoa. Mies hakee pahvilaatikon ja siirtää pesän siihen. Hakee tikkaat ja kiinnittää pesän takaisin rännin alle. Ja toivoo. Hiljakseen mielessään, päivän askareissaan hän toivoo että onnistui. Että elämä saisi jatkua, että pääsisi kunnolla alkamaan, että kiirisi pääskyn laulu kesäpäivänä ja suhisisi tuulessa siivet. Miettii mielessään: " Toivoa on.

Kiertelen kesäpaikkamme Rantamajan järvenrantaa. Kesä heräilee ympärillä, mutta moni asia on vielä keskeneräinen. Laituri on tavallisesti liplattanut saunan edessä jo kuukauden, mutta nyt se nojailee vielä seinää vasten. Vene, jolla olemme soudelleet yleensä jo toukokuun alkupuolella, on sekin vielä vesille laskematta. Karkaako tämä kesä käsistä?

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Markku Envall on arvottanut Mika Waltarin Feliks onnellisen (1958) Suomen kirjallisuuden parhaaksi uskonnolliseksi romaaniksi. Myös minä olen käsitellyt tätä aikalaisromaania väitöskirjassani Armon tyhjiössä (SKS 1995).

Tule Pyhä Henki

Pyhä Henki. Miten puhua sellaisesta, mitä ei näe. Mitä ei voi mitata millään mittareilla, mistä ei voi tehdä havaintoja. Miten kuvata sanoilla sanomatonta. Raamatussakaan ei juuri koskaan puhuta Jumalasta käsitteellisellä kielellä. Jumalaa ei määritellä, vaan hänet kohdataan toimivana ja puhuvana keskellä historian tapahtumia. Ainoa tapa puhua Pyhästä Hengestä onkin puhua siitä Jumalan toiminnasta, mitä kutsutaan Pyhän Hengen työksi.

Molemmilla pojillani on vauvakirjat, niin kuin on monella muullakin lapsella. Niihin kerätään erilaisia muistoja ja tietoja lapsesta; pituus, paino, kastejuhla, ensimmäiset hiukset, ensimmäinen joulu yms. Minusta siihen oli kiva mutta myös jotenkin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, ettei saanut niin kauniita sanoja ja ajatuksia kirjoitetuksi mitä halusi, pelkäsin tekeväni myös virheitä. Kirjoittaminen oli myös jotenkin pyhää ja harrasta, suuri asia.

Vapusta on Suomessa tullut koko kansan riehakas kevätjuhla, varsinkin sen aatosta. Tällöin tahtoo unohtua, että se alkujaan oli työväestön kansainvälinen mielenosoituspäivä. Sitä on edelleen vappujuhlineen ja -marsseineen vaikka jälkimmäiset ovat kovin kutistuneet ja vähentyneet sitten loistopäiviensä. Tänä vappuna niitä ei taida olla ollenkaan.

Lehtien sivut ja televisio-ohjelmat täyttyvät koronauutisista. Neljätoista kuukautta maailma on sinnitellyt nousevien tartunta- ja kuolinlukujen varjossa odottaen pelastusta. Rokotteita jaetaan tärkeysjärjestyksessä ja odotetaan terassien aukeamista. Monilla aloilla koetaan synkkiä hetkiä, työttömyyttä ja konkursseja. Yksinäisyys uhkaa vanhuksia ja koululaiset syrjäytyvät etäopetuksessa. Pessimistisimmät puhuvat maailmanlopusta. On vaikeaa nähdä valoa kaiken harmauden keskellä.

Ensi sunnuntaina on Hyvän Paimenen sunnuntai. Jeesus sanoo, että hän on hyvä paimen, joka laittaa henkensä alttiiksi lampaittensa puolesta. Pääsiäisenä toteutui tuo Jeesuksen lupaus. Jeesus sovitti Golgatan ristillä kaikkien ihmisten synnin. Hän antoi henkensä meidän puolestamme, että me saamme elää iankaikkisesti.

Kristillinen usko seisoo tai kaatuu Jeesuksen Kristuksen ruumiillisen ylösnousemuksen mukana. Ellei Jeesus noussut haudasta, on uskomme turhaa ja itse asiassa uskovat kristityt ovat maailman surkuteltavimpia olentoja – niin Paavali asian ilmaisee.

Pääsiäisaamuna kodissamme on ihana aamupala. Keittiön pöytää koristavat keltaiset narsissit ja ruusut, sekä hennosti vihertävät koivunoksat. Pääsiäisruohoissa astelevat tiput ja puput. Keltaiset ja vihreät astiat odottavat jokaisen paikalla ja kaikkialta löytyy pääsiäismunia. Kaiken tämän kauniin ja aurinkoisen kattauksen keskellä loistaa paljon kynttilöitä. Kun astut aamulla keittiöön, olet keskellä pääsiäistä. ”Nyt se suuri päivä koitti”