Hartaudet

Kesäteatterinäytelmässä laulettiin ”Teippaa mut kasaan”, vaan milläköhän se tehdään? Miten toisen ihmisen voi korjata teippaamalla kasaan?

Askarteluteipillä voisi liimata värikkäitä papereita päällekkäin, rakentaa rypistyneistä palasista iloisen ja värikkään ulkomuodon.

Pakkausteipillä tulisi ainakin pitävä paketti, läpinäkyvyyttä tai sopivasti peittävyyttä häivyttämään elämän kolhuja. Pitämään kasassa kun elämän myrskyt repisi eri suuntiin.

Eristysteippi voisi olla hyväksi jos tunteitaan on jo liikaa käyttänyt ja haluaisi eristää itsensä satuttamasta sisintään enää yhtään enempää.

Urheiluteippi tukisi sopivasti jotta jaksaisi jatkaa eteenpäin menemistä, kuopasta nousemista tai arjesta toiseen selviytymistä.

Sanotaan että jokaisen toiminnallisen ihmisen luottovaruste on ilmastointiteippi, ”Jeesusteippi”, tekee ihmeitä ja sillä voi korjata mitä vain. Voisiko ”Jeesusteipillä” korjata lähimmäisensä? Teipattua naurua ja hymyjä kasvoille, sytytettyä riemun sydämeen ja piristettyä väsynyttä. Saisiko korjattua luottamuksen takaisin loukatuksi tai petetyksi tulleelta tai voisiko lievittää teipillä surua ja murhetta yksinäiseltä tai surevalta?

Kyllä jokaisella on halussaan varmasti pätevää ja toimivaa korjaustuotetta, nimittäin kädet, halaus, hymy ja itsensä. Toista ihmistä voi lohduttaa olemalla läsnä, kuuntelemalla, tukemalla ja yhdessä hymyilemällä moni asia helpottaa ja kenties korjaantuu. Parempi ojentaa siis kätensä, hymyillä ja teippaamisen sijasta olla ystävällinen ja käyttää lähimmäisenrakkautta.

 

Anu Lankinen

Kirkkoneuvoston jäsen

Aiemmat hartaudet

Keskikesä on ohitettu, silti luonnossa on vielä pitkään ihmeteltävää ja katseltavaa. Ympärillä kukkii uusia kukkia – linnut laulavat hieman eri tavalla kuin alkukesästä, mutta ne laulavat vielä, illat alkavat hämärtää ja joka ilta tulee hieman pimeämpää. Tästä syystä parin viime viikon aikana on ollut mahdollisuus katsella mitä upeimpia värejä auringonlaskussa. Vilja- ja marjasato kypsyy jne

Keväällä vietimme helluntain suurta juhlaa. Silloin kerroimme kuinka Pyhä Henki perusti kirkon. Hänestä tuli kirkon Herra. Nyt elämme todeksi helluntain sanomaa. Pyhä Henki vaikuttaa keskuudessamme uskoa ja rakkautta.

Sunnuntain 8.7. evankeliumi kertoo anteeksiantavasta rakkaudesta. Rakkaus voittaa vihollisuuden ja luo uutta. Särkyneitä suhteita korjataan ja ihmisiä pyydetään sovintoon keskenään. Ennakkoluuloja karsitaan ja vihamiehistä tehdään ystäviä. Evankeliumi menee eteenpäin kun Pyhä Henki saa luoda mieliimme avoimen mielen ja parantaa ihmissuhteemme.

”Jo varhain keskiajalla on vietetty apostolien Pietarin ja Paavalin päivää heidän marttyyrikuolemansa muistoksi (29.6.). Heidät surmattiin perimätiedon mukaan Roomassa keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuonna 67. Kun apostolien päivät Ruotsi-Suomessa poistettiin vuonna 1772, myös Pietarin ja Paavalin päivä erillisenä pyhänä lakkasi. Sittemmin sen tekstit on sijoitettu tähän sunnuntaihin.

Näin kerran unta. Olin järvellä veneessä, joka ei kulkenut. Rannat ei niin kovin kaukana olleet. Matalalta näytti. Ajattelin, jos kävelisin, vetäisin venettä. Siitä pitäisin kiinni. En osannut uida. Pelkäsin. Yli järven kulki johto, siitä voisi saada apua. Heräsin. Tuttavalle keroin. Hän kysyi: onko sinulla hankalaa, Selviät kyllä.

 

 ”Minä- Sinä- Hän”

 

”Jos joskus sanoisin ensin sinä,

yllättyisin siitä itse yhtä paljon kuin muut.

Aina ensin sanon kuitenkin minä,      

kuulostelen mitä olen vailla ja mitä en siedä.

Kokoonnuimme maaliskuun alussa juhlimaan Someron perheneuvonnan 30-vuotistaivalta aiempien perheneuvojien ja kirkkoherran kanssa. Tilaisuudessa muisteltiin menneitä, hahmotettiin tulevaa ja mietittiin nykypäivän toimintaa. Esille tuli perheneuvonnan ansioita mutta toisaalta myös epävarmuuksia perheneuvonnan tulevaisuuden suhteen. Keskustelussa perheneuvonta nähtiin eräänä kirkon aarteista, jonka paikallinen jatkuminen on uhattuna yhteiskunnallisten muutossuunnitelmien myötä.

Heponiemen hiljaisuuden polulla helluntaina, kun järven takaa kuuluu vaimeana kirkonkellojen kutsu.

Kun ulkoiset äänet vaikenevat, alan kuulla pyhän soinnun kutsun. Se soi minua ympäröivässä luonnossa, linnun laulussa, veden välkkeessä, vihreiden lehtien tuoreudessa, uuden kasvun lupauksessa, minussakin. Oi Jumalani, Luojani, loit niin kauniin maan. Nyt näen, nyt kuulen, olen läsnä, olen osa luomakuntaasi. Me kaikki loistamme sinun kirkkauttasi Herra, sinun luomistekosi ihmeellisyyttä.

Kylvötyöt ovat olleet menossa tämän viikon aikana. Monilla pelloilla traktorit ovat tehneet ahkerasti työtä. Peltoja on muokattu ja kylvöjä on tehty.  Maan kosteutta on käytetty hyväksi ja kylvöjen päälle odotetaan suotuisaa sateen ropausta, niin että siemen herää ja oras alkaa nousta. Vesi on elämälle tärkeää myös kylvöjä tehtäessä.

 

Raamatun luomiskertomuksessa kerrotaan miten Pyhä Henki liikkui vetten päällä. Kolmiyhteisen Jumalan  kolmas persoona Pyhä Henki toimi luomisessa yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Hän ratsasti sadepilven päällä.

 

Aloitetaan alkupäästä. ”Jeesuksen syntymää ei voi järjellä selittää, uskolla voi.”
Tämä on positiivista ja rauhoittavaa.

Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.

Tänään vietetään Kansallista veteraanipäivää, joka on järjestyksessään 32. valtakunnallinen tilaisuus. Kansallinen veteraanipäivä on sijoitettu kalenteriin samalle päivälle, jolloin Lapin sota ja Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi vuonna 1945. Kansallista Veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana - yleisilme on enemmänkin sodanvastainen.

Lapsen koti-ikävä, ystävän ikävä, ikävä edesmennyttä perheenjäsentä. Usein kannamme sisällämme erilaisia pieniä ja suuria ikävän tunteita, joihin kätkeytyy surua, iloa, rakkautta ja toivoa. Vaihtuvat tilanteet ja olosuhteet luovat uusia tunnetiloja, mutta ikävän tunne on sellainen, jota on vaikeampi pyyhkiä pois.

Tuleva pyhä on 3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate).

Aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä, mikä kertoo kaipuusta ikuiseen kotiin, taivaassa. Millaiseksi odotamme taivaan kotia? Onko se paikka, jossa ei ole murhetta, pelkoa, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä? 

Olen viettänyt tämän kevään aikana neljä hyvin erilaista mutta samanlaista viikonloppua. Olen

saanut olla mukana nuorten rippikoululaisten kanssa heidän leiritaipaleensa alussa. Jokaisessa

ryhmässä esiin nousee tiettyjä rooleja. Osa nuorista vetäytyy ryhmässä taka-alalle, kun osa ei

pelkää olla esillä.

Jokaisella leirillä isoset rakensivat hartauden, ”warttiksen” ensimmäisen illan loppuun. Monessa

ryhmässä kahdesta laulusta toiseksi valittiin Pekka Laukkarisen kappale Laulu sankareista.

”Suuri ääni, mutta äänen takana ei ole yhtään järkeä”, näin tokaisi äidinkielenopettajani minulle oppikoulun ensimmäisellä luokalla esitettyäni suullisesti erään kotitehtävän.  Näin voitiin arvioida opintosuorituksia vielä 1960-luvulla.   Nykyisin sitä ei kai pidettäisi ainakaan kannustavana puheena.  Minussa tuollainen lausuma herätti halun näyttää, että opettajan arvio oli vähintäänkin hätiköity: opiskelua en ole kyennyt vieläkään jättämään.

Virvon varvon, tuoreeks terveeks,tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle!

 

Bussi kaartaa leirikeskuksen pihaan. Ovesta työntyy lumiselle aukealle leiriläinen toisensa jälkeen. Mukana on kirjava kokoelma kasseja: selviytymisvarustus viikonloppuriparia varten. Niillä selviää leiritouhuista, mutta mikä auttaa siihen, kun sydän on vähän syrjällään?

Nuoret parveilevat pienissä ryhmissä ja hakevat paikkaansa. Kenen vieressä haluan olla? Kuka kelpaa lähelleni? Miten kelpaan toisten seuraan?

Kuumaa mehua. Eilistä pullaa. Tuorekelmuun pakattuja voileipiä. Evästauko oli lapsuuden metsäretkien kohokohta. Nenä valui, pakkanen kiristi poskia. Joskus löydettiin nuotiopaikka ja paistettiin makkaraa. Sain veistää makkarakepin itse. Kevättalvi natisi ympärillä, auringonvalo pakotti silmät viiruun. Kaikki maistui paremmalta kuin kotona.

Perhepyhäkoulumme aloitti tammikuussa kolmannen toimintakautensa. Aika kuluu niin salaman nopeasti, että koko pyhäkoulun aloittamisesta tuntuu olevan vasta aivan pieni hetki. Ajankulun huomaakin vain lasten kasvusta ja perheisiin tulleista uusista nuoremmista pyhäkoululaisista.

Mies mustissa vaatteissaan seisoo ovella, ”On tullut sen aika” se sanoo ja kantaa ison imurin tupaan. Nuohooja tekee jokavuotisen työnsä ja puhdistaa tulisijahormit.

Käsillä on myös aika kun laskiainen on liukkaasti lasketeltu ja tuhkakeskiviikon kautta on siirrytty paaston aikaan. Tuhkakeskiviikossa on ollut tapana sirotella tuhkaa pään päälle vertauskuvana katumiselle ja pyynnölle saada synnit anteeksi. On myös pyydetty voimaa, jotta voisi antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Mies mustissa vaatteissaan seisoo ovella, ”On tullut sen aika” se sanoo ja kantaa ison imurin tupaan. Nuohooja tekee jokavuotisen työnsä ja puhdistaa tulisijahormit.

Käsillä on myös aika kun laskiainen on liukkaasti lasketeltu ja tuhkakeskiviikon kautta on siirrytty paaston aikaan. Tuhkakeskiviikossa on ollut tapana sirotella tuhkaa pään päälle vertauskuvana katumiselle ja pyynnölle saada synnit anteeksi. On myös pyydetty voimaa, jotta voisi antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Kelkkamäessä ennen muinoin huudeltiin: "Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja". Mitä pitemmälle kelkka luisti, sitä pidempiä pellavia saatiin seuraavana satokautena. Myös laskiaisperinteeseen on kuulunut syödä tuhdimmin ennen paastokauden alkua, hernekeittoa, liharuokia sekä laskiaispullia.

Maailman parhain lahja olisi sellainen, joka tulisi pyytämättä ja yllättäen. Sitä ei osaisi odottaa ja siksi siitä ilahtuisi niin kovin.

Maailman parhain lahja tulisi tarpeeseen. Tuntuisi kuin antaja tietäisi täsmälleen mitä saaja tarvitsisi. Lahja ei jäisi kaapin nurkkaan keräämään pölyä, vaan sille löytyisi käyttöä joka päivä

Maailman parhain lahja olisi sellainen, ettei sitä kukaan voisi koskaan ottaa pois. Se ei hajoaisi, eikä menisi rikki. Se ei kuluisi käytössä puhki, eikä sitä tarvitsisi koskaan parsia. Se olisi aina olemassa ja saatavilla.

Varmasti meillä kaikilla on omat toiveet ja haaveet, joiden toteutumista odotamme vuonna 2018.

Jeesus on sanonut omille opetuslapsille: „ Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isälta minun nimessäni, sen hän antaa teile“ (Jh 16:23).

Joulua kutsutaan hyvän tahdon juhlaksi, eikä syyttä. Jouluna halutaan kokea rakkautta ja lämpöä, muistaa ystäviä ja sukulaisia, toivottaa naapureille ja työtovereille iloa ja rauhaa. Tottahan tällaiset ovat hyvän tahdon ilmauksia, eikä niitä pidä säästellä muinakaan vuodenaikoina!

Päiväkerhon adventtiaika on ollut todellista matkantekoa kohti joulua. Aikaa on laskettu kynttilöillä ja valon määrällä. Joulukalenterissa eivät auenneetkaan luukut, vaan jokaisena päivänä tieltä katosi yksi kivi. Samalla Maria, Joosef, paimenet ja lampaat lähestyivät tallia. Lasten lähtiessä joululomalle matkaa oli vielä vähän jäljellä, mutta talli näkyi jo ja juhlan saattoi aavistaa.

Tuleva sunnuntai on jo kolmas adventinajan sunnuntai. Valon määrä adventtikynttelikössä lisääntyy. Joulu on jo lähellä. Kirkot on puettu violettiin väriin. Violetti väri kristillisessä symboliikassa kertoo paaston ajasta. Paastonaika ennen suurta juhlaa on odotuksen, valmistautumisen, katumuksen, itsetutkistelun ja hengellisen syventymisen sekä lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa.

Syksyisenä aamuna työpaikalle ajaessani, havahdun peuraan, joka loikkaa tien yli autoni keulan edestä. Aamu on kaunis, aurinkoinen. Olen ehkä hetkeksi tuudittautunut nauttimaan kauniista peltomaisemasta enkä ole varuillani tien reunassa olevan pusikon kohdalla, josta peura eteeni loikkaa täydellisen kauniilla varmalla loikalla vasemmalta oikealle. Jatkamme molemmat matkaamme, minä sydän pitkään pamppaillen. Mieleen tulee etsimättä, se miten olisi voinut käydä, jos peura olisi lähtenyt sekunninkin myöhemmin liikkeelle. Yhteentörmäystä ei olisi voinut millään välttää.

Mitä nopeammin sen sanoo, sen helpompaa se on. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tiukemmin tuo pieni sana takertuu kitalakeen.

Mutta harvemmin sitä on valmis ihan heti sanomaan. Pää ja sydän ei ole vielä mukana silloin kun sanominen kävisi helposti. Tilanne menee ohi, ja ahdistus kasvaa. Enää ei voi katsoa toista silmiin, kun tietää, että sanomatta jäi, ja nyt pitäisi osata selitellä paljon pidemmästi, sanoa jotain muutakin.

Silloin vaan itkettää

Silloin kaikki voimat ovat kadonneet

Silloin on lähimpänä sisintään

Silloin löytyy pieniä polkuja

Suuret väylät ajavat ohi

Pienet polut johtavat perille

 

Pieni polku voi olla ohikulkijan hymy, kannustava sana tai muksaus kämmensyrjään.

Rovastikunnallisen lähetysjohtokunnan jäsenenä ovat tietoni lähiseurakunnista kasvaneet.

Epistola: Ilm. 21:1-4

Tämän viikon lauantaina 4.11.2017 vietämme pyhäinpäivää. Suomessa pyhäinpäivä on juhla, jossa muistelemme edesmenneitä sukulaisiamme, ystäviämme ja tuttaviamme. Juhla on muotoutunut vanhasta vainajien muistopäivästä, jota alkuaan on vietetty 2. päivänä marraskuuta. Pyhän latinankielinen nimi on Commemoratio omnium fidelium defunctorum.

Se on taas sellainen vitkutteluviikko ollut. Parinkin asian suhteen. Taisi olla kevään puolta, kun lupasin tämän pienen jutun kirjoittaa. Laitoin muistutuksen kalenteriin jo viikkoa ennen, ja ajattelin, että tuleepa ajoissa mietittyä ja tehtyä. Sääennusteet ovat jo useita päiviä luvanneet hankalia kelejä eteläistä Suomea myöten. Mutta mitä tässä kiirehtimään. Kohta ne alkavat vesisateetkin taas. Ei kai niitä nastarenkaita nyt vielä kannata vaihdattaa. Ja sitten kun huomaa, että ei auta, ilta-ajoakin on tiedossa, niin kaikki ajat on varattu.

Olimme loppukesästä vaellusretkellä Lapissa niin kuin jo monesti ennenkin. Kohteena oli Kaldoaivin erämaa-alue Utsjoella. Meitä oli itseni lisäksi esikoisemme ja veljeni. Olimme aikaisemminkin tehneet yhteisiä vaelluksia. Maastoutuminen tapahtui niin, että menimme lentotaksilla, vesitasolentokoneella, Sevettijärveltä Kaldoaivin erämaan keskiosaan. Sen jälkeen tehtävämme oli selviytyä takaisin lähtöpaikkaan.

Pihamme kaksi vaahteraa ja jalava ulottavat oksansa aivan ikkunan eteen. Tapaan seurata niiden vaihtuvia värejä ja vuoden kiertoa. Ihmeellisin vaihe on keväällä, jolloin yritän tarkata silmujen puhkeamista. Koskaan en ole onnistunut huomaamaan aivan alkuvaihetta. Yhtäkkiä vain vihreät silmut ovat olemassa. Niiden kasvun sitten kyllä huomaa. Hennon vaaleasta vihreästä kohti täyteläistä keskikesän tummaa vihreyttä.

Mikkelinpäivää edeltävää viikkoa kutsutaan meillä Karkkilassa enkeliviikoksi. Kuljemme esim. enkeleiksi pukeutuneina kaduilla ja autamme ihmisiä kadun yli ja ylipäänsä haluamme tuoda iloa ihmisten aamuun.

Tarina kertoo miehestä, joka poikkesi matkallaan taloon, jossa oli kaksi isoa huonetta, toinen pitkän käytävän oikeassa päässä ja toinen vasemmassa päässä. Mies kääntyi ensin oikealle päin käytävää ja alkoi kuulla voivotuksia ja valituksia. Hän saapui ovelle ja avasi sen.

Ensi sunnuntain aiheena on kiitollisuus ja yksi teksteistä on korinttolaiskirjeestä. Se alkaa näin: ” Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää.” 2 Kor.9: 6-8

IMG_20170904_082951.jpg

Tässä kuvassa sisarukset nauttivat läheisyydestä ja ajattomuudesta.

Pienikin hetki yhdessä antaa voimia, tuo turvaa ja keskinäistä lämpöä.

Lähimmäisen rakkaus tulee parhaimmillaan esiin niin pienissä kuin suurissa,

ihmisen ja koko luomakunnan yhteydessä.

 

 

Nykyään on yleistä, että ihmiskontakteja hoidetaan somemaailman kautta. Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä halutaan yleensä antaa itsestä aktiivinen, menestyvä ja kaikin puolin onnistunut kuva, vaikka todellisuus saattaa olla muuta. Haluamme tulla sen kautta tykätyiksi, hyväksytyiksi ja näkyviksi. On helppoa valikoida kuvia, joista voi antaa itsestään edustavan käsityksen. Sosiaalisessa mediassa vallitsee tietynlainen todellisuus, jonka kautta opimme arvioimaan toisiamme tykkäysten tai kommenttien perusteella.

Länsimainen aikakäsitys on lineaarinen. Aika etenee selkeästi yhteen suuntaan, tulevaisuuteen. Taakse jäänyt on menneisyyttä ja nykyhetki nykyisyyttä.

Samoin näemme myös ihmiselämän kulkevan eteenpäin, kohti tulevaa. Suoraviivaisen etenemisen sijaan elämään sisältyy kuitenkin monenlaisia mutkia, risteyskohtia, alkuja ja loppuja. Välietappeja tulee luonnostaan esimerkiksi iän myötä, kun lapsuus loppuu ja nuoruus alkaa, tai joku aamu herääkin yhtäkkiä aikuisena juomaan aamukahvia ja lukemaan lehteä.

Rippileiri voi olla joko elämän parhain tai pahin kokemus. Siihen vaikuttaa niin nuoren oma asenne

kuin kotiväenkin puheet ja kertomukset. Myös leirin ohjaajat ja papit sekä totta kai isoset ovat

valtavan suuri osa kokonaisuutta. Liitetään mukaan lisäksi nuorten veisut sekä ruoka ja

ryhmähenki. Tähän päälle vielä sää ja muut leiriolosuhteet, niin paketti alkaa olla kasassa.

Tämän kesän osalta rippikoulut ja –juhlat alkavat olla jo ohitse. Ympäri Suomen tuhannet nuoret on

Juhannus on Johannes Kastajan päivä.  Johannes Kastajaa juhlitaan kesällä sen vuoksi, että hän syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta.  Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä ja tienraivaaja. Hänen tehtävänään oli valmistaa Jeesukselle tietä.  Hän julisti Jumalan sanaa ja kastoi ihmisiä Jordan virrassa, myös itsensä Jeesuksen.