Hartaudet

Pian on laskiainen ja pulkat, kelkat ja liukurit otetaan esiin varastosta, halkopinon takaa tai leikkimökin nurkalta. Mennään parhaisiin laskupaikkoihin ja varataan kunnon eväät mukaan. Kuumaa mehua, kaakaota tai kahvia on hyvä olla mukana termarissa. Repussa kulkevat myös istuinalustat, muutama polttopuu, sytykkeet, makkarapaketti ja paistotikut. Luonto kutsuu nauttimaan kevätauringosta ja -hangista.

Laskiaisena laskeudutaan myös paastonaikaan ennen pääsiäisen juhlaa. Mitä paastonaika merkitsee minulle? Vaikuttaako se siihen, mitä syön – laskiaispullien jälkeen jotain ravitsevampaa ja kevyempää kenties? Vai vaikuttaako se enemmän mielentilaani ja ajankäyttööni? Voisinko keskittyä nyt enemmän rukouselämääni: muistaa huokaista Jumalan puoleen elämäni eri asioissa ja kiittää siitä, mikä on hyvin juuri nyt. Voisinko pysähtyä ihmettelemään luomakuntaa enemmän. Voisinko jättää puhelimen useammin parkkiin, jotta aikaa olisi tässä hetkessä läsnä oleville ihmisille. Sanoisinko elämäni läheisille ihmisille juuri tänään, kuinka tärkeitä he minulle ovat.

Ennen paastonaika oli kurinalaista kieltäytymisen aikaa. Piti pidättäytyä ruoan syömisestä ja olla nestepaastolla. Muitakin mukavuuksista luopumista odotettiin paastoajalta. Tänään paasto on ehkä kuitenkin jotain muuta: Rakkaudelle, välittämiselle ja pyhän kokemiselle omistettua erityistä aikaa. Silmien avautumisen aikaa, kuten virsirunoilija – ja virsirukoilija –  sanoittaisi virren 923 sanoin:

 

”Silmäni aukaise, Jumalani.

Kaikki muu turhaa on rinnallasi.

Aamulla noustessa vierelle jää.

Liekkisi loistaa, kun yö hämärtää.

 

Viisauden lähde, vie viisauteen.

Tietäni ohjaa, kun matkaani teen.

Luottaa voin Isäni rakkauteen.

Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.”

 

Marika Viljamaa

vs. kirkkoherra

Someron seurakunta

Aiemmat hartaudet

Hyvää kynttilänpäivää!

Ensi sunnuntaina on kynttilänpäivä. Päivän nimi tulee keskiaikaisesta tavasta vihkiä kynttilänpäivänä koko vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Kynttilöiden valo ei ollut vain tunnelman vuoksi, vaan se oli välttämätöntä, sillä sähköä ei ollut. Vieläkin kirkoissa on aina alttarilla kynttilöitä.

En ole laskenut, montako työpaikkahakemusta olen aikuisiälläni tehnyt.  Niitä on siis lukemattomia.  Joidenkin hakemusten liitteiksi tarvitaan työ- tai opiskelutodistuksia.  Jopa keskikoulun päästötodistukseni vuodelta 1981 on joskus tarpeen, koska joitakin virkoja hakiessa se on osoitus äidinkielen taidostani.  Joihinkin hakemuksiin merkitään suosittelija, joka voi kertoa työnantajalle, mikä olen miehiäni.

Herätyskello piriseen käskevästi ja komentaa vällyjen alta ylös ja toimintaan. Pitäisin enemmän lempeämmästä, hitaasta heräilystä, mutta katsoessani kelloa, ymmärrän sen olevan mahdotonta. Ylös on noustava ja sassiin, sillä aamutoimet ovat moninaisemmat kuin mihin viime aikoina olen tottunut. Yöasussa  viipyily ei tule kysymykseen, siitä pitää huolen +14 näyttävä tuvan lämpömittari. Ei muuta kuin vaatteet – pitkät merinovillaiset alusvaatteet, villapaita, farkut ja kahdet villasukat – niskaan ja pihalle liki pakkasen puolella olevan aulan ja jäisen verannan läpi.

Loppiaisen viesti on kirkas. Jumala suo valonsa maailmaan. Hänen olemuksensa salaisuus paljastuu. Jumalan rakkaus tulee ilmi. Hän tulee keskellemme. Jeesus, Jumalan Poika, Ikuinen Jumala Ikuisesta Jumalasta, Kirkkaus Kirkkaudesta, tulee luoksemme. Ottaa ihmisyyden olemukseensa ja näyttää meille armon ja sulouden todellisuuden. Jumalan rakkaus toteutuu. Vapahtajamme näyttäytyy meille.

 

Seimessä lepää valo,

syli kodittomalle.

Maria katsoo poikaansa

suurin, ihmettelevin silmin:

Hän on vapahtava meidät

ja maksaa siitä henkensä hinnan.

Mutta nyt on vielä uni,

eläinten lämmin hengitys,

Marraskuu on vuoden kuukausista masentavin.

 

Syksyn värikäs ruska on jo kauaa sitten karissut ja kesän lämpö on enää pelkkä hailakka mansikanmakuinen muisto. Joulukin kurkistaa jo aivan kulman takaa, mutta antaa vielä odottaa itseään ja kevään aurinko on niin kaukana ettei siitä voi vielä edes mainita.

Olen isä kahdelle tyttärelle. Tosin kumpikin heistä on lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä vuotta, joten lienevätkö he enää niin lapsia. Tulevana sunnuntaina erityinen katse kohdistuu meihin isiin. Kortteja ja lahjojakin saatetaan antaa. Ja hyvä niin. 

 

Hyvin yleinen näky nykyään on kuulokkeet korvilla tai puhelinta tuijottaen paikasta toiseen liikkuvat ihmiset. Ihmiset näyttävät vakavilta, kiireisiltä, stressaantuneilta ja etäisiltä. Mitä kaikkea jää huomaamatta, kun kulkee näin?

 

Pienessä kylässä asui pieni tyttö. Hänellä oli tapana sytyttää kynttilä, kun syksy saapuu. Tyttö asetteli kynttilän ikkunalaudalle, raapaisi tulitikkua niin, että pieni liekki syttyi sen päähän ja vei liekin kynttilän sydämeen. Tyttö katseli kynttilää.

Asuin 2 vuotta Someron niin sanotussa “ydinkeskustassa”. Tänä aikana sain seurailla ikkunastani Someron pääkadun menoa, välillä rauhallisempaa ja välillä vähän vauhdikkaampaa. Päivisin kadun täyttivät ohiajavien autojen, asioitaan hoitavien aikuisten ja hauskaa pitävien lasten äänet, mutta illalla, hämärän hiipiessä, katu täyttyi erilaisista kulkupeleistä, joista suurin osa oli mopoja. Aika ajoin jostain saa lukea, kuinka keskustassa asuvia ärsyttävät nämä mopoilijat ja kuinka he pilaavat keskustan asukkaiden unen.

Perhekerhon aarrearkusta pilkistää jotain valkoista, kiiltävää ja kaunista. Se vaikuttaa arvokkaalta silkkikankaalta.

Kun avaan kannen, lasten seuratessa tarkkaavaisina vieressäni, sieltä lennähtää valkoinen höyhen. Kevyt, kuin aavistus. Höyhen laskeutuu kaikkein pienimmän kerholaisen viereen ja unohtuu siihen, kun nopeat sormet ovat jo ihmettelemässä, että enkelinmekkoko sieltä löytyy vai mikä.

­Kotikirkko

Kannattaa elää ihmisiksi.

On paljon mukavampaa elää, kun elämme ihmisiksi. Ystävällinen puhe luo hyvän mielen. Kaikenlainen räyhääminen ja suunsoitto on ikävää.

On paljon mukavampaa elää, kun elämme ihmisiksi. Ystävällinen puhe luo hyvän mielen. Kaikenlainen räyhääminen ja suunsoitto on ikävää.

Totta kannattaa puhua. Siten asiat hoituvat kunnolla. Valheen levittäminen hajottaa yhteistä elämää. Väärän puheen takia moni juttu menee pilalle, mutta rehellisyys maan perii. Tästä Tobit lausuu: Toimi oikeudenmukaisesti koko elämäsi ajan, älä eksy vääryyden teille.”

Isäni, äitini, puolisoni, lapseni, ystäväni. Keitä ovat sinulle ne kaikkein rakkaimmat? Lemmikkini, autoni, puhelimeni, mökkini. Mitä ilman et voisi elää? Ja entä sitten, kun ne otetaan pois?

Olin tänä kesänä perheiden retkellä Syötteen kansallispuiston upeissa maisemissa. Retkellä oli mukana monen ikäisiä ja usein nopeimmat kulkijat odottivat päätepisteessä hitaammin patikoivia. Odottelu ei haitannut ketään. Nuotion äärellä, pannukahvia keitellen ja järvenselkää tuijotellen aika hävisi ja mieli lepäsi. Kenelläkään ei ollut kiire, eikä kukaan ollut malttamaton. Tuntui, että oli saanut palata luontoon. Sai olla kuin osa alkuperäistä luontoyhteyttä, jossa tuntui rauha ja täyttymys.

 

”Vaari, taio dinosaurus”, huikkaa vikkeläkinttuinen viisivuotias lapsenlapseni ohi vilistäessään. Se on jo pidempään ollut meidän yhteinen juttumme: piilottelen etukäteen pieniä muovisia dinosauruksia etsittäväksi ja pojanvesseli on vakuuttunut siitä, että ne putkahtelevat koloihinsa vaarin taikavoimasta.

Paras  taikurin palkintoni on loistavat silmät ja innokas hihkahdus, kun dinosauruksen löytäjä jälleen kirmaa kulman takaa uutta aarrettaan heilutellen.

Soi kunniaksi Luojan, nyt virsi kiitoksen,

tuon kaiken hyvän tuojan ja suojan ainaisen.

Hän, Isä, rakkahasti ain vaalii luotujaan,

ja kaiken taitavasti hän ohjaa tuolta taivaastaan.

 

Siinä hetkessä on jotain koskettavan kaunista. Kesäilta, metsä ja luonnonrauha. Liikutun yhtenä iltana, jotenkin pyhältä tuntuva hetki, luonnon helmassa.

Suomen kesä, suloinen suvi saapuu vuosi vuodelta.

Kesän lapsi sitä ollaan, myönnetään. Vuosikymmenet on jo saanut elää näitä rakkaita kesiä.

 

Pyöräilylenkit perheen kanssa tuo mukavia muistoja, myös metsäretket on meillä koko perheen juttu. Mato-ongellekin on muutaman kerran kesällä menty.

Sanoma suuri Someron seudulla kaikuu. Jumalan sanaa julistetaan. Evankeliumia esillä pidetään. Keskellä kesää lämmin on mieli. Ilot ja surut, kaiken, koko elämän Jumala kantaa. 

Hän  on meidät luonut. Hänen tekoaan olemme. Hän pitää meistä huolen.  Hän tukee jokaisena päivänä. Syntymästämme kuolemaamme hän meidät tuntee.

Talvella kun kävelen järven jäällä, ajattelen usein kuinka erilaiselta kaikki näyttääkään kun on kesä. Mietin mitä kaikkea olen edellisinä kesinä tehnyt, miltä järvi näytti, kuinka laineet liplattivat. Kesä on täynnä elämää. Talvella järvi on kovin hiljainen. Siinäkin on oma viehätyksensä.

Luuk. 1:57–66

 
   Kesä ja auringonvalo, ehdin odottaa sitä kevään aikana kauan. Ja sitä olen saanut kesäkuun aikana,.  Auringon valo merkitsee lämpöä, valoa ja uutta elämää pimeän ja kylmän talven jälkeen. Kesä on hienoa aikaa!

Kun ajattelet aarretta, mitä tulee ensimmäisenä mieleesi? Onko se kenties merirosvojen hiekkaan hautaama kirstu täynnä kolikkoja tai jalokivin ja helmin koristellut korut? Ehkä mieleesi tulevat ystävät tai sukulaiset. Vääriä vastauksia ei ole – vanha sanontakin sen meille kertoo: “toisen roska on toisen aarre.” Aarteille voidaankin helposti asettaa hinta, jos se on jotakin konkreettista tai sillä on sovitusti jokin arvo. Menet kauppaan tai koruliikkeeseen, niin huomaat helposti, että kaikelle on kyetty antamaan jonkinlainen arvo.

Olen lainannut kirjastostamme läjittäin kirjoja, jotka liittyvät pyhiinvaellukseen. Olen lukenut tämän päivän aikuisista, jotka harrastavat pyhiinvaellusta, ja miten he näkevät koko elämän matkana kohti pyhää, itsensä ja Jumalan etsimisenä. Parhaillaan luen Anna-Maija Raittilan matkaa lestadiolaiskodista Taize-yhteisöön.

Sunnuntaina vietämme Äitienpäivää ja rukoussunnuntaita. Yhdistelmä on kiehtova ja mietin juuri tätä mielenkiintoista yhdistelmää, kun toimittaja Merja haastatteli minua tähän lehteen ja kysyi kysymyksen omaan äitiini liittyen, mistä olen erityisen kiitollinen, ja toisen kysymyksen äitienpäivään liittyen, mitä sanoisin toisille äideille.

Joskus, kun menen tuttuunkin paikkaan enkä jaksa ajatella, laitan puhelimeni kartalle määränpään ja suostun ohjaukseen. Ääni kuljettaa ja kertoo, miten pysyä oikealla reitillä. Tämän teen aika ajoin vapaaehtoisesti. Digitalisaatio ei aina ole ihmisen puolella. Yhteiskunnassamme on paljon asioita, joissa meitä ohjataan ”pakotetaan”.

Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala itse sitoutui maailmaamme, johon myös kärsimys kuuluu. Jeesuksen kohtalo näyttää meille sen, että hyvän puolella elävä saa varautua myös iskuihin ja murtumiseen.  Pahan voima on joskus musertava.

Oletko koskaan tullut miettineeksi, mitä olisi tapahtunut, jos Hitler ei olisikaan päättänytkään (yhdessä Stalinin kanssa) hyökätä Puolaan? Jos hän olisi vuonna 1939 todennut, että nyt Saksalla on riittävästi Lebensraumia, tyydytään tähän. Emme halua myöskään enää hakea revanssia Ranskan kanssa tehdystä häpeärauhasta. Olisimmeko välttyneet II maailmansodalta? Miltä Euroopan maantieteellinen kartta voisi näyttää nyt? Mutta miten meidän olisi käynyt Stalinin kanssa? Talvisota olisi varmaankin käyty mutta jatkosotaa tuskin.

Sunnuntaina 26.3. kristikunta viettää Marian ilmestyksen päivää. Mielestäni Uuden Testamentin vanhempi, vuoden 1938 käännös kertoo siitä lyyrisemmin ja kauniimmin kuin nykykäännös, jota nimitän tekstiviestiksi.  Vanhan käännöksen mukaan enkeli, Jumalan sanansaattaja, sanoi Marialle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi.”

IItaisin juuri ennen nukkumaanmenoa joku laittaa kädet ristiin ja lausuu lapsuudesta tutun iltarukouksen. Toinen laulaa lapselleen iltalaulun ja rauhoittuu samalla itsekin. 

Yksi juoksee poluilla metsässä ja istuu kivelle. Hän hengittää syvään sisälleen metsän tuoksua ja tuntee rauhaa. Jokaisella on omat tapansa rukoilla. 

 

Miten sinä rukoilet? Käytkö iltaisin polvillesi sängyn viereen ja liität kätesi yhteen? Painatko pääsi, kutsutko Jumalaa kuulemaan sinua?

Mitä rukous on, miten se näkyy ja kuuluu elämässämme?

Kaksi ihmistä kulkemassa vieräkkäin illan hämärässä elon tiellä, yhteenliitetyt kädet antavat toivoa ja uskoa kummallekin, sormissa asuu voima jolla voi siirtää vuoria. Sydämissä asuu rukous; Pysythän siinä vierellä, olethan siinä aina, ethän hylkää minua koskaan?

Kevätaurinko kun alkaa paistamaan, alkavat kaikki pölyt, likainen ikkuna ja muut talvella vähemmälle huomiolle jääneet asiat tulla esiin. Tämä on varsinkin naisille tuttua. Hyllykön pienessä kolossakin on pölyä ja ikkuna on kuin sitä ei olisi ikinä pestykään. Mutta valo antaa myös pitkän talven jälkeen voimaa, energiaa luonnolle ja meille ihmisille. Huomaamme, että meidän henkinen olomme paranee.

Kaikkea sitä tuleekin luvattua Lilli-Irmelille. Vaikea rasti kirjoittaa vanhenemisesta. Olen laajasti haastatellut ystäviäni, mitä hyvää he näkisivät vanhenemisessa. Niukasti sain osumia. Ehkä paras on serkun viisaus: ”Kaikki töppäykset saa pistää vanhuudenhöperyyden piikkiin.”
Myös hänen vaimonsa neuvo oli hyvä: ”Ole armollinen itsellesi. Mitä välii, jos ei pysty samaan kuin 30 vuotta sitten. Hyvä näinkin!”

”Sanasta miästä ja sarvesta härkää”, on vanha sanonta.  Se mitä sanomme, antaa meistä kuvan. Kertoo, mitä mielessämme liikkuu ja mitä me olemme.

Jeesus Siirakki sanoo:

Älä kiittele ketään, ennen kuin olet kuunnellut häntä,
sillä puheistaan ihminen punnitaan.

Tästä päivästä aina iloittiin ja isä siitä naureskellen muistutteli, kun olin lapsi. Tämä kaikkein kallein päivä on tammikuun 28. päivä. Se oli paitsi Kallen nimipäivä, myös isän syntymäpäivä. Tänä vuonna isän syntymästä on 111 vuotta. Nyt pappan nimeä kantavat ylpeinä neljä eri-ikäistä Kallea.

Tässä eräänä iltana olin ajamassa kotiin, kun minut yllätti lumimyräkkä. Lunta tuli niin paljon, että koko maa oli pian valkeana ja kohta ei enää erottanut missä tie kulki ja missä oli oja. Eteensä ei paljoa lumimyräkältä nähnyt. Vauhti hiipui minimiin ja alkoi jo huolettaa, että miten tässä käy, olenko kohta pois tieltä, ja olenko lainkaan omalla kaistalla. Onneksi muistin, missä oli lähin bussipysäkki, sillä ei sitä siitä valkean lumisumun keskeltä olisi välttämättä erottanut. Pysäytin auton bussipysäkille ja mietin, että mitäs nyt.

 

 

Törmäsin vähän aikaa sitten netissä videoon, jossa pyydettiin selittämään rakkaus yhdellä sanalla. Vastauksia oli yllättävän paljon, ja mainittuna oli ainakin perhe, ymmärrys, kipu, luottamus ja uhraus. Vastausten joukosta löytyi kuitenkin myös Jumala.

 

Vuoden vaihtuessa perinteisesti luodaan katse menneeseen ja toivotaan parempaa tulevaa. Mennyt ajanjakso on ollut erityisen koetteleva monelle maailmanlaajuisen pandemian, josta ei Voldemortin tavoin kai enää auta puhua omalla nimellään, väistyessä tavallisen influenssan kaltaiseksi, siirryimme sodan aikaan. Näitä kumpaakaan tuskin kukaan muistelee kaiholla. On helppo toivoa näiden ja niiden kerrannaisvaikutusten sammumista menneisyydeksi ja uuden alun pikaista tuloa.

 

Ensimmäisen joulun jälkeen maailma ei ole enää sama kuin ennen. Samoin kuin luomisen aamuna, myös Kristuksen syntymän hetkellä maailman pimeyteen syttyi valo, joka on voimakkaampi kuin kaikki maailman pahuus. Tämä valo on meidän kyvyistämme ja saavutuksistamme riippumatonta. Se on annettua ja kestävää valoa. Keskellä tätä järjetöntä maailmaa vaikuttaa yhä Jumalan valtakunta. Salattuna, mutta kuitenkin todellisena.

 

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”. Näistä, Turun Brinkkalan torin parvekkeelta lausutuista joulurauhan julistuksen sanoista ja lopussa kuultavasta Porilaisten marssista alkaa minun jouluni.