Hartaudet

Olen harrastanut suunnistusta jo yli kaksikymmentä vuotta. Välillä rastit löytyvät helposti, mutta toisinaan niiden etsimiseen tarvitaan todellista tahdonvoimaa ja ripaus taitoa, ehkä vähän tuuriakin. Pitkän etsimisen jälkeen se ilo, minkä rastin löytäminen tuottaa on suunnaton helpotus, kun vihdoin voi leimata oikean rastin. Suunnistaessa täytyy keskittyä kartan lukemiseen, ympäristön havainnointiin ja suunnassa pysymiseen. Muuten eksyminen voi olla taattua.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: Ei into auta, jos tieto puuttuu, hätikkö eksyy ja kompastuu. (Sananl.kirja 19:2) Näinhän se suunnistuksessakin on. Pelkkä into ei auta, vaan taitoa ja tietoa tarvitaan. Suunnistuskarttaa ei osaa lukea, jos ei osaa karttamerkkejä, eikä tiedä miten päin karttaa pidetään. Rastilta lähtiessään ei saa hätiköidä. Ensiksi pitää laittaa kartta oikein päin ja sen jälkeen varmistaa kompassilla lähtösuunta. Itse olen joskus ottanut suunnan liian huolimattomasti ja lähtenyt täysin väärään suuntaan. Kun virheen huomaa niin ei auta, kuin palata samoja jälkiä takaisin edelliselle rastille ja vasta sitten voi jatkaa matkaa. Silloin huomaa, että ajatukset on oltava suunnistusmetsässä, eikä missään muualla.

Suunnistus on mahtava harrastus. Saa nauttia ulkoilmasta, ihanasta luonnosta ja siitä rauhasta mitä luonto tarjoaa. Joskus tulee taivaan täydeltä vettä, toisinaan paistaa aurinko. Tänä vuonna on saanut nauttia auringon paisteesta ja hyvistä suunnistusilmoista. Näin syksyisin suunnistuskengät saa vihdoin ripustaa narikkaan odottamaan seuraavaa kevättä. Intokin ehkä vähän laantuu syksyn myötä, mutta keväällä sitä taas odottaa innolla uutta kautta.

Elina Halla-aho
kahden lapsen äiti

Aiemmat hartaudet

Syksyn myötä on jokavuotinen sadonkorjuu saatu pian valmiiksi.  Vain myöhäisimmät kasvit ja lajikkeet ovat vielä korjaamatta. Keltaiset viljansänget hohtavat syksyisessä auringonpaisteessa lämmintä valoaan ja tuovat mieleen lähestyvän talven mutta myös helpotuksen siitä, että tämän vuoden työ on saatu lähes päätökseen. Pellot ja niiden viljelijät ovat talvisen leponsa ansainneet.

Laita vaan takki naulaan.
Kengille on oma paikka
ja tossut voisit laittaa.
Isä pitää kädestä kiinni,
koska kynnyksen yli pitäisi päästä.
Voit jo irrottaa.
Saat ottaa toisen aikuisen kädestä
ja istua vaikka syliin.

On taas tullut aika palata kouluun, töihin ja arkeen. Vihdoin saa merkata kalenteriin tulevan syksyn tapahtumia. Kesäloman jälkeen päivät erottuvat jälleen toisistaan. Elämä, jossa on rytmiä ja paljon tekemistä tuntuu mielekkäältä.Tuulispäänä tulee painettua paikasta toiseen. Haluan harrastaa, osallistua ja saada aikaan. Jo nyt tietää kuitenkin väsymyksen iskevän. Pelkkä ajatuskin pian edessä olevasta koeviikosta saa ahdistuksen nousemaan. Hommia on kuitenkin painettava ja tehtävät tulee tehdä.

Uskoisin, että jokainen meistä on joskus yrittänyt tehdä palapeliä. Monelle on varmasti tuttu myös se pettymyksen tunne, joka syntyy kun huomaa, että kaiken vaivannäön jälkeen palapelistä puuttuu yksi tai useampia paloja. Keskelle kaunista kuvaa jää häiritsevä ja tyhjä aukko. Palapelistä voi puuttua montakin palaa, mutta silti on mahdollista nähdä kokonaisuus, se mitä palapeli esittää. Tilanne on päinvastainen yksittäisen palan kohdalla. Irrallaan palapelistä yksittäinen pala ei kerro oikeastaan mitään.

Minä kirjoitan uskosta.

No toisaalta, miksi ei. Jokainen tyylillään, siirretään tulkintavastuu lukijalle. Minun mielestäni Jumala-suhteeni on ihan tolkun tasolla! Tähän haluan painottaa, että mielipide on yksistään minun. Hänen mielipiteestään en mene takuuseen. Aika kovin väellä koettelee!

No, niissä tilanteissa yritän ajatella, että siitäs sait syntisäkki, ansiosi mukaan. Toisaalta Hänen kunniakseen on sanottava, että on antanut voimia selvitä vaikeista ajoista. On johdattanut polulleni ihania ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua mahtavasti.

Varusmiespalvelukseen astuessani 8.1.2018, en ollut oikein etevä ottamaan vastaan

käskyjä, tai edes kuuntelemaan ohjeita ja neuvoja. Useimmiten olen halunnut olla oman tieni

kulkija ja omien polkujeni tallaaja. Puolustusvoimien alaisuudessa tekemässäni työssä olen

kuitenkin kantapään kautta joutunut oppimaan, että joskus olisi hyvä ehkä luottaa

johonkuhun. Se, kehen kannattaa luottaa, on jokaisen itse arvioitava. Kyseinen henkilö

saattaa olla viisaampi, kokeneempi, kokemattomampi, nuori, vanha tai oikeastaan aivan

millainen tahansa.

Olisin tarvinnut yhden aurinkoisen illan tänä kesänä. Kaikista pyynnöistä huolimatta en saanut tarvitsemanani iltana aurinkoa, en edes poutaa, enkä lopulta edes pientä tihkusadetta. Sain hyvin sateisen illan.

Tästä lannistumatta pyysin kaunista säätä toisenkin kerran: kalastustapahtumaan 20.7. Somerniemen kirkkorantaan. Satoi vettä ja ukkonen jyrisi.

Oletko tänä kesänä ollut rippijuhlissa? Ehkä sinut on tänä kesänä konfirmoitu tai sitten olet saattanut päästä vieraaksi konfirmaatiojuhlaan. Olet saattanut ehkä vain istua kirkonpenkkiin hieman likaisessa t-paidassa ja huomata sitten ahdistuneena, että ympärilläsi on vain rippijuhlavieraita pukeutuneena parhaimpiinsa. Aina, kun olen itse päässyt alipukeutumisen alkujärkytyksestä, huomaan, että konfirmaatiomessut koskettavat joka kerta. Nuoria, aikuistuvia ihmisiä polvistumassa alttarin ääreen ottamaan vastaan siunausta, ja vanhempia ja kummeja sitä liikuttuneena seuraamassa.

Kesäteatterinäytelmässä laulettiin ”Teippaa mut kasaan”, vaan milläköhän se tehdään? Miten toisen ihmisen voi korjata teippaamalla kasaan?

Askarteluteipillä voisi liimata värikkäitä papereita päällekkäin, rakentaa rypistyneistä palasista iloisen ja värikkään ulkomuodon.

Pakkausteipillä tulisi ainakin pitävä paketti, läpinäkyvyyttä tai sopivasti peittävyyttä häivyttämään elämän kolhuja. Pitämään kasassa kun elämän myrskyt repisi eri suuntiin.

Keskikesä on ohitettu, silti luonnossa on vielä pitkään ihmeteltävää ja katseltavaa. Ympärillä kukkii uusia kukkia – linnut laulavat hieman eri tavalla kuin alkukesästä, mutta ne laulavat vielä, illat alkavat hämärtää ja joka ilta tulee hieman pimeämpää. Tästä syystä parin viime viikon aikana on ollut mahdollisuus katsella mitä upeimpia värejä auringonlaskussa. Vilja- ja marjasato kypsyy jne

Keväällä vietimme helluntain suurta juhlaa. Silloin kerroimme kuinka Pyhä Henki perusti kirkon. Hänestä tuli kirkon Herra. Nyt elämme todeksi helluntain sanomaa. Pyhä Henki vaikuttaa keskuudessamme uskoa ja rakkautta.

Sunnuntain 8.7. evankeliumi kertoo anteeksiantavasta rakkaudesta. Rakkaus voittaa vihollisuuden ja luo uutta. Särkyneitä suhteita korjataan ja ihmisiä pyydetään sovintoon keskenään. Ennakkoluuloja karsitaan ja vihamiehistä tehdään ystäviä. Evankeliumi menee eteenpäin kun Pyhä Henki saa luoda mieliimme avoimen mielen ja parantaa ihmissuhteemme.

”Jo varhain keskiajalla on vietetty apostolien Pietarin ja Paavalin päivää heidän marttyyrikuolemansa muistoksi (29.6.). Heidät surmattiin perimätiedon mukaan Roomassa keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuonna 67. Kun apostolien päivät Ruotsi-Suomessa poistettiin vuonna 1772, myös Pietarin ja Paavalin päivä erillisenä pyhänä lakkasi. Sittemmin sen tekstit on sijoitettu tähän sunnuntaihin.

Näin kerran unta. Olin järvellä veneessä, joka ei kulkenut. Rannat ei niin kovin kaukana olleet. Matalalta näytti. Ajattelin, jos kävelisin, vetäisin venettä. Siitä pitäisin kiinni. En osannut uida. Pelkäsin. Yli järven kulki johto, siitä voisi saada apua. Heräsin. Tuttavalle keroin. Hän kysyi: onko sinulla hankalaa, Selviät kyllä.

 

 ”Minä- Sinä- Hän”

 

”Jos joskus sanoisin ensin sinä,

yllättyisin siitä itse yhtä paljon kuin muut.

Aina ensin sanon kuitenkin minä,      

kuulostelen mitä olen vailla ja mitä en siedä.

Kokoonnuimme maaliskuun alussa juhlimaan Someron perheneuvonnan 30-vuotistaivalta aiempien perheneuvojien ja kirkkoherran kanssa. Tilaisuudessa muisteltiin menneitä, hahmotettiin tulevaa ja mietittiin nykypäivän toimintaa. Esille tuli perheneuvonnan ansioita mutta toisaalta myös epävarmuuksia perheneuvonnan tulevaisuuden suhteen. Keskustelussa perheneuvonta nähtiin eräänä kirkon aarteista, jonka paikallinen jatkuminen on uhattuna yhteiskunnallisten muutossuunnitelmien myötä.

Heponiemen hiljaisuuden polulla helluntaina, kun järven takaa kuuluu vaimeana kirkonkellojen kutsu.

Kun ulkoiset äänet vaikenevat, alan kuulla pyhän soinnun kutsun. Se soi minua ympäröivässä luonnossa, linnun laulussa, veden välkkeessä, vihreiden lehtien tuoreudessa, uuden kasvun lupauksessa, minussakin. Oi Jumalani, Luojani, loit niin kauniin maan. Nyt näen, nyt kuulen, olen läsnä, olen osa luomakuntaasi. Me kaikki loistamme sinun kirkkauttasi Herra, sinun luomistekosi ihmeellisyyttä.

Kylvötyöt ovat olleet menossa tämän viikon aikana. Monilla pelloilla traktorit ovat tehneet ahkerasti työtä. Peltoja on muokattu ja kylvöjä on tehty.  Maan kosteutta on käytetty hyväksi ja kylvöjen päälle odotetaan suotuisaa sateen ropausta, niin että siemen herää ja oras alkaa nousta. Vesi on elämälle tärkeää myös kylvöjä tehtäessä.

 

Raamatun luomiskertomuksessa kerrotaan miten Pyhä Henki liikkui vetten päällä. Kolmiyhteisen Jumalan  kolmas persoona Pyhä Henki toimi luomisessa yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Hän ratsasti sadepilven päällä.

 

Aloitetaan alkupäästä. ”Jeesuksen syntymää ei voi järjellä selittää, uskolla voi.”
Tämä on positiivista ja rauhoittavaa.

Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.

Tänään vietetään Kansallista veteraanipäivää, joka on järjestyksessään 32. valtakunnallinen tilaisuus. Kansallinen veteraanipäivä on sijoitettu kalenteriin samalle päivälle, jolloin Lapin sota ja Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi vuonna 1945. Kansallista Veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana - yleisilme on enemmänkin sodanvastainen.

Lapsen koti-ikävä, ystävän ikävä, ikävä edesmennyttä perheenjäsentä. Usein kannamme sisällämme erilaisia pieniä ja suuria ikävän tunteita, joihin kätkeytyy surua, iloa, rakkautta ja toivoa. Vaihtuvat tilanteet ja olosuhteet luovat uusia tunnetiloja, mutta ikävän tunne on sellainen, jota on vaikeampi pyyhkiä pois.

Tuleva pyhä on 3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate).

Aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä, mikä kertoo kaipuusta ikuiseen kotiin, taivaassa. Millaiseksi odotamme taivaan kotia? Onko se paikka, jossa ei ole murhetta, pelkoa, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä? 

Olen viettänyt tämän kevään aikana neljä hyvin erilaista mutta samanlaista viikonloppua. Olen

saanut olla mukana nuorten rippikoululaisten kanssa heidän leiritaipaleensa alussa. Jokaisessa

ryhmässä esiin nousee tiettyjä rooleja. Osa nuorista vetäytyy ryhmässä taka-alalle, kun osa ei

pelkää olla esillä.

Jokaisella leirillä isoset rakensivat hartauden, ”warttiksen” ensimmäisen illan loppuun. Monessa

ryhmässä kahdesta laulusta toiseksi valittiin Pekka Laukkarisen kappale Laulu sankareista.

”Suuri ääni, mutta äänen takana ei ole yhtään järkeä”, näin tokaisi äidinkielenopettajani minulle oppikoulun ensimmäisellä luokalla esitettyäni suullisesti erään kotitehtävän.  Näin voitiin arvioida opintosuorituksia vielä 1960-luvulla.   Nykyisin sitä ei kai pidettäisi ainakaan kannustavana puheena.  Minussa tuollainen lausuma herätti halun näyttää, että opettajan arvio oli vähintäänkin hätiköity: opiskelua en ole kyennyt vieläkään jättämään.

Virvon varvon, tuoreeks terveeks,tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle!

 

Bussi kaartaa leirikeskuksen pihaan. Ovesta työntyy lumiselle aukealle leiriläinen toisensa jälkeen. Mukana on kirjava kokoelma kasseja: selviytymisvarustus viikonloppuriparia varten. Niillä selviää leiritouhuista, mutta mikä auttaa siihen, kun sydän on vähän syrjällään?

Nuoret parveilevat pienissä ryhmissä ja hakevat paikkaansa. Kenen vieressä haluan olla? Kuka kelpaa lähelleni? Miten kelpaan toisten seuraan?

Kuumaa mehua. Eilistä pullaa. Tuorekelmuun pakattuja voileipiä. Evästauko oli lapsuuden metsäretkien kohokohta. Nenä valui, pakkanen kiristi poskia. Joskus löydettiin nuotiopaikka ja paistettiin makkaraa. Sain veistää makkarakepin itse. Kevättalvi natisi ympärillä, auringonvalo pakotti silmät viiruun. Kaikki maistui paremmalta kuin kotona.

Perhepyhäkoulumme aloitti tammikuussa kolmannen toimintakautensa. Aika kuluu niin salaman nopeasti, että koko pyhäkoulun aloittamisesta tuntuu olevan vasta aivan pieni hetki. Ajankulun huomaakin vain lasten kasvusta ja perheisiin tulleista uusista nuoremmista pyhäkoululaisista.

Mies mustissa vaatteissaan seisoo ovella, ”On tullut sen aika” se sanoo ja kantaa ison imurin tupaan. Nuohooja tekee jokavuotisen työnsä ja puhdistaa tulisijahormit.

Käsillä on myös aika kun laskiainen on liukkaasti lasketeltu ja tuhkakeskiviikon kautta on siirrytty paaston aikaan. Tuhkakeskiviikossa on ollut tapana sirotella tuhkaa pään päälle vertauskuvana katumiselle ja pyynnölle saada synnit anteeksi. On myös pyydetty voimaa, jotta voisi antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Mies mustissa vaatteissaan seisoo ovella, ”On tullut sen aika” se sanoo ja kantaa ison imurin tupaan. Nuohooja tekee jokavuotisen työnsä ja puhdistaa tulisijahormit.

Käsillä on myös aika kun laskiainen on liukkaasti lasketeltu ja tuhkakeskiviikon kautta on siirrytty paaston aikaan. Tuhkakeskiviikossa on ollut tapana sirotella tuhkaa pään päälle vertauskuvana katumiselle ja pyynnölle saada synnit anteeksi. On myös pyydetty voimaa, jotta voisi antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Kelkkamäessä ennen muinoin huudeltiin: "Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja". Mitä pitemmälle kelkka luisti, sitä pidempiä pellavia saatiin seuraavana satokautena. Myös laskiaisperinteeseen on kuulunut syödä tuhdimmin ennen paastokauden alkua, hernekeittoa, liharuokia sekä laskiaispullia.

Maailman parhain lahja olisi sellainen, joka tulisi pyytämättä ja yllättäen. Sitä ei osaisi odottaa ja siksi siitä ilahtuisi niin kovin.

Maailman parhain lahja tulisi tarpeeseen. Tuntuisi kuin antaja tietäisi täsmälleen mitä saaja tarvitsisi. Lahja ei jäisi kaapin nurkkaan keräämään pölyä, vaan sille löytyisi käyttöä joka päivä

Maailman parhain lahja olisi sellainen, ettei sitä kukaan voisi koskaan ottaa pois. Se ei hajoaisi, eikä menisi rikki. Se ei kuluisi käytössä puhki, eikä sitä tarvitsisi koskaan parsia. Se olisi aina olemassa ja saatavilla.

Varmasti meillä kaikilla on omat toiveet ja haaveet, joiden toteutumista odotamme vuonna 2018.

Jeesus on sanonut omille opetuslapsille: „ Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isälta minun nimessäni, sen hän antaa teile“ (Jh 16:23).

Joulua kutsutaan hyvän tahdon juhlaksi, eikä syyttä. Jouluna halutaan kokea rakkautta ja lämpöä, muistaa ystäviä ja sukulaisia, toivottaa naapureille ja työtovereille iloa ja rauhaa. Tottahan tällaiset ovat hyvän tahdon ilmauksia, eikä niitä pidä säästellä muinakaan vuodenaikoina!

Päiväkerhon adventtiaika on ollut todellista matkantekoa kohti joulua. Aikaa on laskettu kynttilöillä ja valon määrällä. Joulukalenterissa eivät auenneetkaan luukut, vaan jokaisena päivänä tieltä katosi yksi kivi. Samalla Maria, Joosef, paimenet ja lampaat lähestyivät tallia. Lasten lähtiessä joululomalle matkaa oli vielä vähän jäljellä, mutta talli näkyi jo ja juhlan saattoi aavistaa.

Tuleva sunnuntai on jo kolmas adventinajan sunnuntai. Valon määrä adventtikynttelikössä lisääntyy. Joulu on jo lähellä. Kirkot on puettu violettiin väriin. Violetti väri kristillisessä symboliikassa kertoo paaston ajasta. Paastonaika ennen suurta juhlaa on odotuksen, valmistautumisen, katumuksen, itsetutkistelun ja hengellisen syventymisen sekä lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa.

Syksyisenä aamuna työpaikalle ajaessani, havahdun peuraan, joka loikkaa tien yli autoni keulan edestä. Aamu on kaunis, aurinkoinen. Olen ehkä hetkeksi tuudittautunut nauttimaan kauniista peltomaisemasta enkä ole varuillani tien reunassa olevan pusikon kohdalla, josta peura eteeni loikkaa täydellisen kauniilla varmalla loikalla vasemmalta oikealle. Jatkamme molemmat matkaamme, minä sydän pitkään pamppaillen. Mieleen tulee etsimättä, se miten olisi voinut käydä, jos peura olisi lähtenyt sekunninkin myöhemmin liikkeelle. Yhteentörmäystä ei olisi voinut millään välttää.

Mitä nopeammin sen sanoo, sen helpompaa se on. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tiukemmin tuo pieni sana takertuu kitalakeen.

Mutta harvemmin sitä on valmis ihan heti sanomaan. Pää ja sydän ei ole vielä mukana silloin kun sanominen kävisi helposti. Tilanne menee ohi, ja ahdistus kasvaa. Enää ei voi katsoa toista silmiin, kun tietää, että sanomatta jäi, ja nyt pitäisi osata selitellä paljon pidemmästi, sanoa jotain muutakin.

Silloin vaan itkettää

Silloin kaikki voimat ovat kadonneet

Silloin on lähimpänä sisintään

Silloin löytyy pieniä polkuja

Suuret väylät ajavat ohi

Pienet polut johtavat perille

 

Pieni polku voi olla ohikulkijan hymy, kannustava sana tai muksaus kämmensyrjään.

Rovastikunnallisen lähetysjohtokunnan jäsenenä ovat tietoni lähiseurakunnista kasvaneet.

Epistola: Ilm. 21:1-4

Tämän viikon lauantaina 4.11.2017 vietämme pyhäinpäivää. Suomessa pyhäinpäivä on juhla, jossa muistelemme edesmenneitä sukulaisiamme, ystäviämme ja tuttaviamme. Juhla on muotoutunut vanhasta vainajien muistopäivästä, jota alkuaan on vietetty 2. päivänä marraskuuta. Pyhän latinankielinen nimi on Commemoratio omnium fidelium defunctorum.

Se on taas sellainen vitkutteluviikko ollut. Parinkin asian suhteen. Taisi olla kevään puolta, kun lupasin tämän pienen jutun kirjoittaa. Laitoin muistutuksen kalenteriin jo viikkoa ennen, ja ajattelin, että tuleepa ajoissa mietittyä ja tehtyä. Sääennusteet ovat jo useita päiviä luvanneet hankalia kelejä eteläistä Suomea myöten. Mutta mitä tässä kiirehtimään. Kohta ne alkavat vesisateetkin taas. Ei kai niitä nastarenkaita nyt vielä kannata vaihdattaa. Ja sitten kun huomaa, että ei auta, ilta-ajoakin on tiedossa, niin kaikki ajat on varattu.

Olimme loppukesästä vaellusretkellä Lapissa niin kuin jo monesti ennenkin. Kohteena oli Kaldoaivin erämaa-alue Utsjoella. Meitä oli itseni lisäksi esikoisemme ja veljeni. Olimme aikaisemminkin tehneet yhteisiä vaelluksia. Maastoutuminen tapahtui niin, että menimme lentotaksilla, vesitasolentokoneella, Sevettijärveltä Kaldoaivin erämaan keskiosaan. Sen jälkeen tehtävämme oli selviytyä takaisin lähtöpaikkaan.