Hartaudet

Olimme kesäkuussa Lapissa, jolloin kävimme myös eräällä hautausmaalla ja käveleskelimme siellä jonkin aikaa. Puhuimme siitä, miten monenlaisia ihmiskohtaloita sekin hautausmaa pitää sisällään. Seuraavana päivänä tuli puhelu, että veljeni on kuollut. Kuolema on sellainen asia, johon kukaan meistä ei varmaankaan totu. Mitä läheisempi ihminen kuolee ja varsinkin, jos hän on nuori, sitä vaikeammalta kuolema tuntuu.

Kuoleman kohdatessa, mietimme myös iankaikkisuutta ja taivasta. Raamattu kertoo meille, millä perusteella ihminen taivaaseen pääsee: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.”

Jumala rakastaa luomaansa ihmistä niin paljon, että hän haluaa meidät kaikki luokseen. Jumala on kuitenkin pyhä eikä hänen luonaan voi olla syntiä, ja syntisiä me kaikki olemme. Siksi Jeesus syntyi ihmiseksi sovittamaan meidän kaikkien synnin. Iankaikkinen elämä lahjoitetaan armosta jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen sovittaneen hänen syntinsä Golgatan keskimmäisellä ristillä. Taivaaseen pääsy ei perustu siis millään tavalla omaan onnistumiseemme tai hyviin tekoihimme. Pelastus on alusta loppuun Jumalan tekoa.

Niin kauan, kun meillä tämä maanpäällinen elämä jatkuu, on tärkeää, että huolehdimme toinen toisistamme. Taivaaseen pääsemme kuitenkin yksin Jeesuksen tähden. Uskossa ei ratkaise määrä vaan kohde.

Tuula Kuusela
Someron srk:n raamattupiirin vetäjä

Aiemmat hartaudet

”Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.” Näin taas tutkimuksen, että me ollaan lähes maailman onnellisin kansa! Keltä ne kysyy? Kun mä menen noihin ns. Esson baareihin, mitä saan kuulla?
Kaikki pielessä.
Ne poliitikot, joille olen antanut ääneni, siis mua viisaammille, ei poloiset ole tehneet ikinä yhtään oikeaa poliittista päätöstä.
No politiikkojen valitsemat virkamiehet. Sama tahti. Millä ne insinöörin tai maisterin paperit on saaneet?
Sama urheilijoitten kanssa. Kaikki pielessä!


”Taiteilkaa itselleni jokin kuva ja kirjoittakaa sen taakse mukavia asioita kerhosta. Kun teillä
on paha mieli ja huono päivä, katsokaa sitä kuvaa ja muistelkaa niitä hyviä asioita.”
Suunnilleen näin sanoi Kirsi Härme, kun untuvikkona aloitin muutaman muun kanssa
Someron seurakunnassa kerhonohjaajana. Tästä hetkestä on tultu pitkälle: tuosta edellä
mainitusta tapahtumastakin on jo neljä vuotta. Siitä lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän
aktiivisesti mukana seurakuntamme toiminnassa. Näiden neljän vuoden aikana tehtäviini on

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.”  Kultainen sääntö. Yksi tulevan pyhän Raamatun teksteistä kertoo meille tästä Jeesuksen vuorisaarnassa antamasta säännöstä.

Kuullessani  tai lukiessani kultaisen säännön, minulle nousee usein mieleen ensimmäisenä eräs rippikouluhetki vuosien takaa.

Olen tehnyt vuosikymmenet ihmisten auttamis-ja kohtaamistyötä. Suurena käsiteltävänä tunteena on usein syyllisyyden tunne. Erityisesti naiset tuovat esille riittämättömyyttä, syyllisyyden tunteita ja tuomituksi tulemista. Naisen asema tietysti jo historiallisesti nousee näissä pohdinnoissa ja monet peilaavat raamatunkin teksteihin arvoaan naisena. 

Sunnuntain aiheena on Joh. 8:2-11  puhuu tuomitsemisesta, tekopyhyydestä ja armahtamisesta. ”Armo” on paljon puhuttu teema. Raamatun kohta kertoo aviorikoksen tehneestä naisesta, joka sen aikaisten lakien perusteella ansaitsi kivittämisen.  Lainopettajat ja fariseukset kysyivät Jeesukselta, mitä tulisi tehdä? Noudattaa lakia vai jättää noudattamatta? Kostonhimoinen joukko halusi saada Jeesuksen ansaan joko osoittaakseen hänen opetuksensa ristiriitaiseksi tai syyttääkseen lain noudattamatta jättämisestä. Heidän tekonsa oli laskelmoitavaa peliä ja tekopyhää.

Loppukeväästä perheeseemme ajautui uusi harrastus. Lapsi halusi kovasti kalastamaan. Teimme mato-onget ja lähdimme kalaan. Laiturilla oli monena iltana muitakin kalastajia. Pian lapsikin halusi virvelin. Hankimme sellaisen ja istuin viikon ajan lapsen kanssa laiturin nokassa, kun hän kalasti. Saimme kanssakalastajilta vinkkejä hyvistä apajista sekä neuvon, ettei tule toivottaa hyvää kalaonnea, vaan vain kireitä siimoja.

Me elämme monimuotoisessa ja monimutkaisessa maailmassa. Ihan liian paljon tapahtuu asioita, hyviä ja huonoja pienen ihmisen elämässä ja maailmalla. Kaipaan välillä elämääni todella yksinkertaisuutta monella tavalla ja tasolla. Viihdyn hiljaisuuden retriitissä. Näin korona-aikana elämä on monella yksinkertaistunut ja moni on löytänyt uusia, yksinkertaisiakin juttuja. Minäkin olen löytänyt itsestäni pienen parvekepuutarhurin. Ennen lähinnä romuvarastona ollut kerrostaloparvekkeeni vihertää nyt monista hyötykasveista. Niiden kehittymistä on jännittävää seurata.

Kun me lähdemme, mitä jää?

Jääkö maailma tuleville sukupolville elinkelpoisena? Saavatko lapsemme ja lapsenlapsemme vielä nauttia luonnosta, ovatko heidän kesänsä, syksynsä ja talvensa huolta vailla ja iloa täynnä niinkuin meidän lapsuutemme luultavasti olivat? Jääkö meistä vain muistoja, jääkö vain sanoja vai jääkö myös tekoja?

Jätämmekö jälkeemme hyviä tekoja?

Pidän sellaisesta ilmapiiristä, jossa kaikkea ei ole lyöty lukkoon aukottomasti. On

tilaa. Jokainen saa käyttää luovuuttaan yhteisen hyvän eteen. Joku toinen ei

määrää, miten kaikkien tulisi toimia. On tilaa luovuudelle. Uskalletaan ylittää

mukavuusalueita. Voi tapahtua jotakin uutta ja yllättävää, kun kaikki ei ole etukäteen

Tällä viikolla vietämme Helatorstaita, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Tuon ajan Jeesus näyttäytyi seuraajilleen. Hänet oli ristiinnaulittu pitkänäperjantaina. Lankalauantaina hän lepäsi haudassa ja pääsiäisaamuna hän nousi kuolleista. Sitten hän ilmestyi monille.

Suru vaihtui iloksi, murhe riemuksi. Vapahtajamme elää. Hän on keskellämme. On hyvä olla hänen seurassaan. Hän ei ole jättänyt meitä, vaan on tullut luoksemme.

Tänä vuonna äitienpäivää juhlitaan tulevana sunnuntaina. Ensimmäistä äitienpäivää Suomessa vietettiin 1918. Päivä, jona juhlitaan äitejä, ja koko perhe on siinä hetkessä vahvasti läsnä. Tämän vuoksi se onkin mielestäni vuoden parhaimpia pyhiä.



 

Kuka onkaan hän,
jota ymmärrän:
hänen kyydissään
kun valoon jään?
Ja kädestä pitäen
hän voi näyttää sen,
kuinka nyt edetään
suuntaan  määränpään.

Kolme vuotta sitten olin valmistelemassa pääsiäissunnuntaita edeltävänä lauantaina kotiseurakuntani pääsiäisyön ateriaa Leppävaarassa Espoossa. Pian joku tiesi kertoa, että lapsuuteni  kotikirkko, Ylivieskan kirkko, palaa. Olin hämmentynyt: tietoa oli vaikea uskoa. Tilanne tuntui hyvin oudolta. Kirkko paloi lopulta kivijalkaa myöten. Sinne suunniteltu pääsiäisyön messu pidettiin lopulta pikaisesti kokoon kyhätyllä alttarilla edelleen palavan kirkon lähistöllä. Ylivieskassa ei ole näin kolmena vuotena ollut kirkkoa, johon kokoontua. Uusi on rakenteilla.



Olen joskus katsellut vanhoja rakennuksia ja ihmetellyt rakentajien taitoa. Hämmästyttävän upeasti asuin- tai ulkorakennus seisoo luonnonkivistä tehdyn perustan varassa. Luultavasti rakentajalla ole ollut kovin kummoista koulutusta.

Toisinaan näitä kivijalan kiviä on vain muutama, mutta silti hyvin tehty rakennus on pysynyt pystyssä jopa toista sataa vuotta ja luultavasti terveempänä kuin muutaman vuosikymmenen takaiset piilosokkelitalot.

Jokainen tarvitsee hyväksyntää, oikeutuksen olla minä itse. Eri ryhmissä erilaiset toimet tuovat tunnustuksen. Työelämässä tai harrastuspiirissä hyväksynnän mittarina ovat usein omat teot: teetkö mitä oletetaan ja teetkö sen oletetulla tavalla. Pyrkimys täyttää odotukset ohjaa toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole sama kuin sinä itse. Mukautuminen, joustaminen ja yhteistyö ovat äärimmäisen tärkeitä taitoja kaikissa ihmisten välisissä suhteissa.

Elämme tällä hetkellä kirkkovuodessa paastonaikaa. Paasto valmistaa meitä pääsiäiseen. Paastonaikana kadumme syntejämme ja tutkiskelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta. Tämän lisäksi paastonaikana ihminen pyrkii myös kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi. Perinteisesti paastoon kuuluu ruuista, etuoikeuksista tai nautinnoista kieltäytyminen sekä elämän tahdin hidastaminen.

Alla oleva teksti on kokonaisuudessaan lainattu Z. Topeliuksen Maamme-kirjasta vuodelta 1940.                         

 

                         Maailman luomisesta.

                         Kalevalan 1:sestä runosta.

 

                      Noin kuulin saneltavaksi,

                      tiesin virttä tehtäväksi:

                      Yksin meillä yöt tulevat,

Elämä on valintoja. Valintoja pitää tehdä koskien omaa elämää, elämänpiiriä tai jopa suurempia kokonaisuuksia. Mutta minkälaisia pitäisi tehdä? Mikä olisi hyvä ja oikea valinta juuri nyt? Tällaiset kysymykset pyörivät elämässä lähes jatkuvalla syötöllä. Valintoihin liittyy myös niiden vaikuttavuus omaan elämään. Itseensä kohdistuvat valinnat tuntuvat omassa elämässä juuri nyt. Toista äärilaitaa ovat ”mitä välii, kun kiinalaisia on niin paljon” -ajatukset ja sen myötä valinnat. Tai tekemättä jättämiset.

Osaatko nimetä parhaan ystäväsi? Ystävän kanssa jaetaan usein samankaltainen ajatusmaailma, elämäntilanne, harrastukset, ehkä perhetilanne, maailmankatsomus. Toisaalta paras ystävä voi olla täysin päinvastainen kuin itse on, ja kysyttäessä yhteisiä asioita löytyy vain muutama. Tärkeintä on yhteys, joka joskus voi olla selittämätön – pelkkä yhteenkuuluvuuden tunne tai jokin muu syy, miksi ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. Ihmisen identiteetti on vahvasti sidoksissa ystävyyksiin.

Se alkoi huvina, olin ensimmäisten muutaman tuhannen suomalaisen Facebook-käyttäjän joukossa kolmetoista vuotta sitten. Oli mukavaa seurata tuttujen ja tuntemattomien elämää, vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia, jopa tutustua uusiin ihmisiin.

Sitten siitä tuli työ. Siinä vaiheessa iltaisin pc:n vieressä vietetyt hetket muuttuivat puhelimella tapahtuvaksi jatkuvaksi somen seuraamiseksi ja siellä asiakkaiden palvelemiseksi. Puhelin kasvoi kiinni käteen ja voin sanoa, että olin koukussa.

Vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani kirjoitettiin muistokirjoja. Riimilliset värssyt pienine variaatioineen ja kaunis kiiltokuva. Parhaalla kaunokirjoituksella kirjoitettuna. Yksi sivu yhdelle ihmiselle, ystävälle. Tuolloin kahdeksankymmentäluvulla kuulakärkikynällä tai tusseilla kirjoitettuna ilman huolta mustetahroista.

Vuosia sitten tyttäreni ollessa teini-ikäinen, sain pysäyttävän kokemuksen. Moni on varmasti kokenut murheen ja avuttomuudentunteen lapsensa kanssa, niin minäkin. Esimerkiksi tänäkin tammikuisena iltana, kun hän lähti kaveriensa kanssa ulos. Jokin jousi jännittyi. Huoli. Mietin miten voisin rentouttaa itseäni kun järki sanoi, että murehtimisesta ei ole hyötyä. Otin pensselit ja maalit esille, annoin käden viedä ...hätkähdin mikä kuva alkoi syntymään kankaalle. Jeesus, sekä vaaleahiuksinen tyttö ja heidän keskelle muotoutui sydän. Jeesus kantaa; kuulin itseni sanovani.

Viime aikoina päässäni on pyörinyt paljon ajatuksia koskien tulevaisuutta: Mitä tahdon tehdä,

kun lukio loppuu? Saanko opiskelupaikkaa? Entä työpaikkaa? Mikä minusta oikein tulee

isona? Vai tuleeko minusta yhtään mitään?

Usein sitä pohtiikin juuri tulevaisuutta - stressaa ja ahdistuu, kun ei tiedä, mitä tulee

tapahtumaan. Varsinkin nykypäivänä, kun eletään hyvin suorituskeskeistä elämää, voi olla

ajoittain vaikeaa elää hetkessä. Meitä työnnetään kohti opiskelua ja työelämää, jatkuvaa

Mikäpä saa minut tarttumaan noihin Juicen säkeisiin? No aika monikin juttu. Ensin tietysti ikä ja se, että ikätovereita kaatuu oikealta ja vasemmalta.

Pari konkreettisempaakin huomautusta asiasta. Mä olen elämäni aikana kantanut hautaan kymmeniä sukulaisiani. Kuinka se niin usein osuukin minun, suvun surkeimpaan rääpäleeseen? No juu, kyllä ymmärrän, et kyseessä kunnia!

Harmittaa, kun olen sortunut menneinä vuosina kiristämään lapsia käyttäytymään, koska ”tontut kurkkivat ikkunoiden takana”. Omassa kiireessä, väsymyksessä ja jouluahdistuksessa tonttuihin on helppo sortua. Kun siivottava ei lopu, eikä aika riitä sekä nukkumiseen että saunan pesemiseen, pipareiden leipomiseen ja lahjojen paketointiin. Kun lapset omassa joulujännityksessään hyppii seinille, pinna kiristyy, silloin sitä turvautuu alhaiseen tontuilla uhkailuun.

Elämme vuoden pimeintä aikaa.  Henkinen ilmapiiri korostaa entisestään luonnossa vallitsevaa kaamosta.  Median uutisaiheet täyttyvät synkistä aiheista ja vahvistavat käsitystä myös ihmismielen pimeydestä.

Tuleva sunnuntai on valvomisen sunnuntai. Mistä valvomisessa on kysymys?  Kenties kristityn pyrkimyksestä elää moraalisesti oikein ja elämää kunnioittavasti tilanteessa, jossa elämä saattaa loppua milloin tahansa. Kysymys siitä, millaisen ympäristön jätämme tuleville sukupolville perinnöksi, on tässä yhteydessä perin ajankohtainen.

”On tuo Nasaretin rabbi melkoinen kertoja!  Yksinkertainenkin opetus saa väriä, niin että hitaampia hirvittää.  Herkullisia henkilöhahmoja, niin kuin se nuori rellestäjä, joka tuhlasi perintönsä ja päätyi sikojen paimeneksi.  Mutta tänään kertomus on vielä raflaavampi:  upporikas mutta julkijumalaton isäntä jakaa palvelijoilleen hillittömät kasat rahaa ja käskee heitä käymään kauppaa, niin että hän saa voittoa.

Ensin valaisee kastekynttilä, jonka liekki lepattaa kastemaljan vieressä. Se kertoo taivaallisesta valosta. Pieni vauva nukkuu levollisena aikuisen käsivarsilla. Se on suuri päivä pienelle ja isommalle.

Vuosittain pienelle sytytetään syntymäpäiväkynttilät kakun päälle. Kasvaessaan hän oppii puhaltamaan kynttilät ja laskemaan niiden määrän. Hymy tarttuu juhlapäivinä herkästi jokaiselle. Pieni nauttii, kun saa olla juhlan keskipiste, synttärisankari. Hän oppii odottamaan juhlapäiviään. Kysyy innokkaana: ”Joko sytytetään kynttilät?”

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuunnellut KLS:n kappaleen Tanssi. Kyseinen kappale on kokonaisuutenakin hieno, mutta erityisen kauniin siitä tekevät sen sanat, jotka kehottavat jokaista elämään omanlaistansa elämää Jumalaan turvaten. Kappaleen kertosäkeessä todetaan koko maailman olevan valmis ihmiselle, joka on valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan ja elämään omaa elämäänsä. Elämää eivät saisi määritellä muiden mielipiteet tai toiveet, vaan tärkeintä olisi rakentaa siitä omanlaisensa omien virheiden ja onnistumisten kautta.

Somerolla ei sanota: ”nähdään kirkolla”, kun sovitaan tapaaminen keskustaan. Kirkko ei kuitenkaan ole kaukana ja ainakin näkyy kauas, kun lähestyy tietystä suunnasta tätä pientä kaupunkia. Silmät hakeutuvat myös helposti vilkaisemaan Somerniemen kirkkoa silloin, kun ajaa Helsingin tietä pitkin ja palaa pitkästä aikaa tutuille kulmille. Kirkko rakennuksena muistuttaa monesta ja symboloi paljosta. Irja Askola runo saattelee herättelemään ajatuksia kirkkorakennuksesta:

 

Kirkko on tavattavissa

myös rakennuksissa

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jos ei ole ainoatakaan ihmistä, joiden kanssa voi jakaa elämä, olo tuntuu vaikealta. Jumala on luonut meidät elämään yhdessä: Pitämään huolta toinen toisestamme.

Jumala on luonut koko maailman. Niinpä me ihmisetkin olemme hänen kättensä tekoa. 

Luomiseen kuuluva yhteenkuuluvuus on todellisuutta myös  syvimmissä tuntemukissamme. Uskon elämäkään ei ole vain omien ajatustemme varassa, vaan uskokin elää, kun voimme rohkaista toinen toistamme.  Elämme yhteisestä uskostamme. Kirkko on Jumalan kansa.

Olen tuosta sanaparista keskustellut useankin kanssakulkijan kanssa. Että mikä niitten ero on? Minulle ne on vähän kuin sisko ja sen veli. Joka tapauksessa erittäin tärkeitä elämänilon ylläpitäjiä. Ruokkivat toinen toisiaan. Jos on unelmia, toivo herää! Ja toisinpäin, jos on toivoa, jaksaa unelmoida.

sanoi remonttimies työpaikallani pidellessään kaksin käsin kattolevyä päänsä päällä.

"Painaako synti vielä nykyään jota kuta?" kysyin ohi mennessäni, koska olen sitä  silloin tällöin itsekseni miettinyt. " Ei paina" tuli reipas vastaus ja jatkoin matkaani . Vähän ajan päästä kuului vielä takaani "Synnit on sovitettu". Alunperin huulenheitoksi tarkoitettu sanailu sisälsi syvällisiä kristillisiä totuuksia. Oikeastaan kaikkein tärkeimpiä niistä.

Tulevan pyhän aihe tuo esille kiitollisuuden, ja kiittämättömyyden.
Tapahtuvatko asiat ihmisen omalla toivomalla tavalla, vai voiko luottaa, että asiat järjestyvät, niin kuin on tarkoitus.

Jeesus tahtoi tehdä hyvää kaikille, erityisesti muiden hylkäämille ihmisille. Osa ihmisistä palasi kiittämään ja uskonsa tunnustaen.

Vene irtaantuu rannasta ja nokka suuntaa kohti saarta. Suunnitelmissa on viettää saarella muutama viikko. Veneeseen on lastattu kaikki olennainen saarella selviytymiseen: vaatteet, ruokaa ja monenlaista muutakin mahdollisesti tarvittavaa tavaraa. Mieli on odottavainen. Kaipaan irtaantumista kiireestä ja kaikesta stressaavasta. Haluan unohtaa hetkeksi asiat, jotka painavat mieltä ja uuvuttavat. Samalla pohdin, että mitenköhän siellä arki sujuu?

Pieni lapsi oli kovasti pohtinut asioita. Niin paljon, että asiat piti kysyä ääneen. Tällä kertaa asiaan piti saada papin vastaus. Lapsi kertoi rohkeasti pohdintansa: ”miksi aina puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta? Nehän on ihan vanhoja juttuja, ne asiat ovat tapahtuneet kauan sitten.” Pappi tätä ihmetteli: ”mitä sinä tarkoitat?” Lapsi vastasi: ”Minä haluaisin puhua sellaisista asioita, jotka liittyvät minun elämääni ja tapahtuvat tänään.”

Omenoiden satokausi on parhaimmillaan käsillä, suussa maistuu omenapaistos ja nenässä tuoksuu omenahillo. Ohikulkiessa omenapuusta tai sen alta voi napata pikaisen herkun matkaan, toiseen suuntaan mennessä punakylkistä ja takaisin tullessa voi mutustella keltaista omenaa.

Vaan omenapuu on omenoista tyhjä. Niin on viereinenkin puu ja kaikki pihan muutkin omenapuut, niin isot, vanhat ja käppyräiset kuin nuoret, notkeat ja rehevätkin. Ei herkun herkkua, ei pahentuneita pois vietäväksi mutta ei myöskään hyviä säilöttäviksi.

Seurakunnan isostoiminnan nuorilla on nimikkohuppari. Sen selkämyksen kuviota halkoo poluksi piirretty jalanjälkien jono. Katsojalle jää vaikutelma, että jäljet jatkuvat ohi kuvion, ne tulevat alueelle ja jatkuvat horisonttiin. Kulkijan matkasta vain pieni osa on näkyvissä.