Hartaudet

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuunnellut KLS:n kappaleen Tanssi. Kyseinen kappale on kokonaisuutenakin hieno, mutta erityisen kauniin siitä tekevät sen sanat, jotka kehottavat jokaista elämään omanlaistansa elämää Jumalaan turvaten. Kappaleen kertosäkeessä todetaan koko maailman olevan valmis ihmiselle, joka on valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan ja elämään omaa elämäänsä. Elämää eivät saisi määritellä muiden mielipiteet tai toiveet, vaan tärkeintä olisi rakentaa siitä omanlaisensa omien virheiden ja onnistumisten kautta.

Elämän varrella tulee silti vastaan tilanteita, joissa tarvitaan tukea toisilta. Meistä jokainen tarvitsee joskus jotakuta, joka pitää kädestä ja joka tukee elämän käänteissä. Oli sitten kyseessä pieneltä tuulenvireltä tai puita repivältä myrksyltä tuntuva koettelemus, ei sen kanssa pidä jäädä yksin.

Pahimmankin myrskyn keskellä tulee muistaa, että Jumala kulkee vierellämme koko ajan. Jumala on se pieni valonpilkahdus pimeässä ja se pieni näkymätön voima, joka saa sinutkin kulkemaan periksiantamattomasti läpi vaikeimpienkin aikojen. Jumalaan saa nojata silloin, kun sade kastelee hiukset ja kun ilta-aurinko polttaa taivaan kauniiksi, toisin sanoen juuri silloin kun sitä itse tarvitsee.

Roosa Joosela
Isonen
Someron seurakunta

Aiemmat hartaudet

Somerolla ei sanota: ”nähdään kirkolla”, kun sovitaan tapaaminen keskustaan. Kirkko ei kuitenkaan ole kaukana ja ainakin näkyy kauas, kun lähestyy tietystä suunnasta tätä pientä kaupunkia. Silmät hakeutuvat myös helposti vilkaisemaan Somerniemen kirkkoa silloin, kun ajaa Helsingin tietä pitkin ja palaa pitkästä aikaa tutuille kulmille. Kirkko rakennuksena muistuttaa monesta ja symboloi paljosta. Irja Askola runo saattelee herättelemään ajatuksia kirkkorakennuksesta:

 

Kirkko on tavattavissa

myös rakennuksissa

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jos ei ole ainoatakaan ihmistä, joiden kanssa voi jakaa elämä, olo tuntuu vaikealta. Jumala on luonut meidät elämään yhdessä: Pitämään huolta toinen toisestamme.

Jumala on luonut koko maailman. Niinpä me ihmisetkin olemme hänen kättensä tekoa. 

Luomiseen kuuluva yhteenkuuluvuus on todellisuutta myös  syvimmissä tuntemukissamme. Uskon elämäkään ei ole vain omien ajatustemme varassa, vaan uskokin elää, kun voimme rohkaista toinen toistamme.  Elämme yhteisestä uskostamme. Kirkko on Jumalan kansa.

Olen tuosta sanaparista keskustellut useankin kanssakulkijan kanssa. Että mikä niitten ero on? Minulle ne on vähän kuin sisko ja sen veli. Joka tapauksessa erittäin tärkeitä elämänilon ylläpitäjiä. Ruokkivat toinen toisiaan. Jos on unelmia, toivo herää! Ja toisinpäin, jos on toivoa, jaksaa unelmoida.

sanoi remonttimies työpaikallani pidellessään kaksin käsin kattolevyä päänsä päällä.

"Painaako synti vielä nykyään jota kuta?" kysyin ohi mennessäni, koska olen sitä  silloin tällöin itsekseni miettinyt. " Ei paina" tuli reipas vastaus ja jatkoin matkaani . Vähän ajan päästä kuului vielä takaani "Synnit on sovitettu". Alunperin huulenheitoksi tarkoitettu sanailu sisälsi syvällisiä kristillisiä totuuksia. Oikeastaan kaikkein tärkeimpiä niistä.

Tulevan pyhän aihe tuo esille kiitollisuuden, ja kiittämättömyyden.
Tapahtuvatko asiat ihmisen omalla toivomalla tavalla, vai voiko luottaa, että asiat järjestyvät, niin kuin on tarkoitus.

Jeesus tahtoi tehdä hyvää kaikille, erityisesti muiden hylkäämille ihmisille. Osa ihmisistä palasi kiittämään ja uskonsa tunnustaen.

Vene irtaantuu rannasta ja nokka suuntaa kohti saarta. Suunnitelmissa on viettää saarella muutama viikko. Veneeseen on lastattu kaikki olennainen saarella selviytymiseen: vaatteet, ruokaa ja monenlaista muutakin mahdollisesti tarvittavaa tavaraa. Mieli on odottavainen. Kaipaan irtaantumista kiireestä ja kaikesta stressaavasta. Haluan unohtaa hetkeksi asiat, jotka painavat mieltä ja uuvuttavat. Samalla pohdin, että mitenköhän siellä arki sujuu?

Pieni lapsi oli kovasti pohtinut asioita. Niin paljon, että asiat piti kysyä ääneen. Tällä kertaa asiaan piti saada papin vastaus. Lapsi kertoi rohkeasti pohdintansa: ”miksi aina puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta? Nehän on ihan vanhoja juttuja, ne asiat ovat tapahtuneet kauan sitten.” Pappi tätä ihmetteli: ”mitä sinä tarkoitat?” Lapsi vastasi: ”Minä haluaisin puhua sellaisista asioita, jotka liittyvät minun elämääni ja tapahtuvat tänään.”

Omenoiden satokausi on parhaimmillaan käsillä, suussa maistuu omenapaistos ja nenässä tuoksuu omenahillo. Ohikulkiessa omenapuusta tai sen alta voi napata pikaisen herkun matkaan, toiseen suuntaan mennessä punakylkistä ja takaisin tullessa voi mutustella keltaista omenaa.

Vaan omenapuu on omenoista tyhjä. Niin on viereinenkin puu ja kaikki pihan muutkin omenapuut, niin isot, vanhat ja käppyräiset kuin nuoret, notkeat ja rehevätkin. Ei herkun herkkua, ei pahentuneita pois vietäväksi mutta ei myöskään hyviä säilöttäviksi.

Seurakunnan isostoiminnan nuorilla on nimikkohuppari. Sen selkämyksen kuviota halkoo poluksi piirretty jalanjälkien jono. Katsojalle jää vaikutelma, että jäljet jatkuvat ohi kuvion, ne tulevat alueelle ja jatkuvat horisonttiin. Kulkijan matkasta vain pieni osa on näkyvissä.

Ensi sunnuntain raamatuntekstit kehottavat hoitamaan Jumalalta saatuja lahjoja ja käyttämään niitä hyvin. Mitä nämä lahjat ovat minun kohdallani? Miten käytän niitä oikein?

Meillä voi olla taitoja, jotka näkyvät ulospäin muille ja me tiedostamme ne myös itse. Tällaisia lahjoja ja taitoja voivat olla esimerkiksi soitto- ja laulutaito. Näiden taitojen avulla on helppo luoda hyvää mieltä ympärilleen. Mitä muita piirteitä ja lahjoja meillä on kuin kaikille näkyvät?

Me kuullaan ympärillämme jatkuvasti erilaisia ääniä. Pihavaahteroiden havinaa, naapurin koiran haukahduksia, liikenteen hurinaa ja ukkosen jylinää. Me ollaan usein jo niin tottuneita meidän lähiympäristön tavallisiin ääniin, ettei enää edes kiinnitetä niihin huomiota. Kun kuunteleminen unohtuu, niin arvostus itsestäänselvinä pidettyjä asioita kohtaan laskee.

Olin viime viikolla pitkästä aikaa taas rahtilaivalla seilaamassa. Laivalla ollessa tuli käytyä monenlaisia keskusteluja, niin elämästä kuin työstä. Eräässä keskustelussa totesimme, että suomalaisen yhteiskunnan yksi vahvoja tukipilareita on se, että pyrimme itse kukin tekemään työmme niin hyvin kuin mahdollista. Emme etsi itsellemme hyvää vääryyden kautta. Se luo koko yhteiskuntaan ja meidän ihmisten välille kiinnipitävää sekä yhtenäisyyttä lisäävää liimaa, vahvuutta ja luottamusta. Joku voisi puhua asiasta myös kristillisenä työn etiikkana.

Ystävyys

Luonto viheriö ympärillämme, valo ja aurinko kyllästävät aistimme,

elämä ympärillämme kuhisee. Tässä hetkessä on helppoa olla.
Antaa aistimusten virrata tajunnan pohjaan asti. Sulkea silmänsä, tuntea olevansa onnellinen.

 

 

”Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Olen lukenut muutaman hartauskirjoituksen, mutta sellaista oman ajatuksen alkua kirjoitukseen ei tahdo tulla. Kaikki on niin vanhaa, kauan olen ollut vanha, nyt olen vanhus.

Ne ovat mielestäni ihan eri asioita. Se ei ole yksin ikä. Olisiko se elämäntilanne tai asenne?

Mielenkiintoista on elää vanhuksena. Kokee asioita eri lailla ja on sellainen tunne, kuin olisi jostain pois liukunut.

En siitä kuitenkaan sen enempää.

Olin tuossa päivänä muutamana kyytimiehenä Salon sairaalassa. Oli aikataulut vähän myöhässä. Minulla oli siinä sitten aikaa istua kanttiinissa puolitoista tuntia. Katselin siitä ihmisvirtaa. Sisään. Ulos. Siitä mentiin kepeillä, pyörätuoleilla, paareilla. Se pisti vähän ajattelemaan!

Peilailin näkymää omiin fiiliksiini. Minä ryökäle kehtaan kitistä Herralleni (kuka Hän lieneekään), että mulla ei ole ihan koko ajan tarpeeksi hauskaa!

 No ymmärsin mä sentään hävetä, kun näin oikeasti vaikeita kohtaloita.

Pyhän Hengen voimaa tarvitaan

Haluan seuraavan Eila Tynjälän laulun sanoin toivottaa sinulle hyvää ja siunattua Helluntaita:

 

Kerran lausui Jeesus; ” Tulta olen tullut heittämään

ja kuinka toivoisin sen syttyvän jo päälle maan”

toivoton ihminen kun näkee tulen sen,

uskaltautuu luokse ristin verisen.

 

Hengen voimaa sitä tarvitaan

Hengen voimaa yhä uudestaan

Jumalan kansa vyöttäydy voimaan,

Hengen voimaan pyhän Karitsan.

 

Kansa tämä huutaa vapautta synnin lokahan

Minun Someroni kirjotus-kilpailussa vuonna 2005 vertasin ihmistä metsän puuhun. Molemmat tarvitsevat hyvät olosuhteet kasvulleen. Jos tulee liian hyvät olosuhteet, myöskin vilja voi lakoontua, puusta tulla oksainen, heikko laatuinen ”hoto”.

Loppujen lopuksi ihminen voi vain toivoa ylhäältä suotuisia olosuhteita kasvulle. Paljon vaikuttaa lopputulokseen kuinka hyvin viljelijä on pystynyt maan muokkaamaan, kuinka hyvä kasvualusta on.

Tuo Topeliuksen virsi on todennäköisesti sinullekin jo lapsuudesta tuttu. Virren hienot sanat kannatta lukea. Toisen säkeistön alku kuuluu: ”Kaikessa näytä käsiala Luojan, mahtavan viisaan, kaiken hyvän suojan.” Kevät on taas koittanut ja kasvit ovat puhjenneet kuolleelta näyttäneestä tilasta täyteen loistoonsa muutamassa päivässä. Voisiko tämän kaiken takana olla kukaan muu kuin mahtava, viisas, kaikkivaltias Jumala, kaiken Luoja? Pienessä kasvin siemenessä on valmiina koko kasvi. Kun se saa riittävästi lämpöä ja kosteutta, se alkaa kasvaa uudeksi kasviksi.

Minä rakastan Herraa. Hän kuulee minua, 
hän kuulee hartaan pyyntöni. Ps 116:1

Jeesus sanoo: ”mitä ikinä te minun nimessäni rukoilette sen te saatte”

Mitä ikinä! Todella. Vaikka kaikki ei tulisikaan heti, niin Jumalalla on kuitenkin suunnitelma jokaiselle. 

Ilta-auringon viimeiset säteet heijastuvat huoneen seinään. Menen katsomaan ulos

ikkunasta ja katson luonnon minulle heijastamaa oranssia värikylpyä. Jään tuijottamaan

näkyä pystymättä irrottamaan katsettani. Tässä, juuri tässä, minun on hyvä olla eikä mikään

huoli paina harteitani.

Hektisessä, työn, koulun ja perhe-elämän täyttämässä arjessa voi olla usein vaikea

hengähtää, olla huoletta. Aivot käyvät ylikierroksilla vielä peiton alle päästyä ja seuraavan

Pääsiäisen tapahtumissa nousee esiin yksi Jeesuksen opetuslapsi, jonka oikeastaan haluaisi unohtaa. Hän on se opetuslapsi, jolle oli annettu vastuullinen tehtävä. Luotettiin, että hän on se, joka pitää huolta opetuslapsijoukon yhteisistä rahoista.

Joka itsensä alentaa, se ylennetään. Näin on totuttu ajattelemaan. Nöyrtymisestä seuraa palkinto. Arkielämässä näin ei useinkaan käy. Oikeudenmukaisuutta on harvoin ja sekin monesti osittaisesti, vain jostain näkökulmasta.

Tervehdys teille kaikille. 57 vuotta sitten rakkaus toi minut Somerolle Rymättylän saaresta. Ainoat tutut täällä oli mieheni vanhemmat. Kesti vähän aikaa tutustua paikkakuntaan. Mutta minut otettiin sydämellisesti vastaan ja istutettiin muutamaan järjestöön. Ensimmäinen oli Martta yhdistys. Ja toinen taisi olla Punainen risti.

Siis kotouttaminen oli onnistunut hyvin. Sain ystäviä. Kuuluin joukkoon. Tuli lapsia.

Someron iso kirkkokin alkoi tuntua kauniin hautausmaan ansiosta kotoisemmalta.

Lapsuuden kirkkoni kun on kivinen pieni ja vanha.

Kesäaikaa

Sunnuntaina kun herätään, ollaan hypähdetty tunti lähemmäs kesää. Johan sen tuntee ihollaan, että aurinko lämmittää. Rantahiekan kosteus ja lämpö ja se pölyn tunne, kun varpaat sen jälkeen kuivuvat. Vastaleikatun nurmikon tuoksu. Pääskysten kirkuna hellepäivän illassa.  

Minulla on etuoikeus työskennellä nuorten parissa. Se on nimenomaan etuoikeus, vaikka monet ihmiset mielellään arvostelevat nuoria ja heidän tapaansa olla. Silloin he eivät muista ”omaa vasikkana oloaan” niin kuin isoäidilläni on tapana nasevasti sanoa. Nuorten tehtävä on ravistella olemassa olevia arvoja ja asenteita, muuten mikään ei koskaan muuttuisi. Tämän päivän nuorilla on rohkeutta, he ovat tiedostavia ja he katselevat maailmaa tuorein silmin.

Elämme maailmassa, jossa kaikki maksaa. Täytyy tehdä työtä, että saa rahaa, jolla maksaa elämisensä. Meille asetetaan erilaisia odotuksia ja velvotteita. Hyväksytyksi tulemisen edellytyksenä on lähes täydellinen suoritus. Helposti voi käydä niin, että suoritamme arkea ja unohdamme tärkeimmän asian joka on jo tehty puolestamme.

Ensi viikolla alkaa pääsiäistä edeltävä paasto. Nyt jo erilaiset mediat puhuvat ja ehdottelevat kaikenlaista, miten voi haastaa itseään paastoamaan. Ehdotuksia on monia: vähennä somettamista, jätä pulla syömättä jne. Mitä jos tänä vuonna ottaisit hieman eri lähtökohdan paastoon?

Minulla on edelleen tallessa vanha lumisadepallo, jonka olen saanut joskus lapsena joululahjaksi. Sen vieteriä voi vääntää ja musiikki helähtää ilmoille. Se vähän narisee ja valittaa jo, mutta toimii kuitenkin. Pallon sisällä on perhe luistelemassa. Äiti, isä, poika ja tytär kiertävät luistinrataa, lumen hiljaa leijaillessa ympärillä. Perheen koira katselee joulukuusen vierellä tätä perheonnea. Aika tyypillinen perheidyllin malli, jota pienet tytöt ja pojat saavat lumisadepalloista tai satukirjoista tarkastella.

Liike-elämässä on jatkuvasti uudistuttava, jos mielii pysyä pinnalla. Yritys taantuu, jos se ei edisty. Useimmiten asiat hoituvat, kun rakennustelineet ovat pystyssä. Arabimaissa sanotaan, että  on mentävä eteenpäin tai jää pois karavaanista.  On katsottava tulevaisuuteen pysyäkseen ajan tasalla.

Olisipa mukavaa, jos saisi uuden kaukosäätimen. Sellaisen, jolla voisi säädellä omaa elämäänsä. Kanavavalitsimesta voisi ohjailla elämänsä kulkua. Tarvittaessa voisi katsella asiaohjelmaa, joskus urheilua tai vaikkapa romanttista tai seikkailu- elokuvaa.

Mikä näistä ilmauksista on päällimmäisenä ajatuksissamme? Meidän on helppo keksiä ympäristöstämme esimerkkejä siitä, että jotakin on liikaa tai liian vähän.  Kun pakkasta on yli 20 astetta, on se liikaa. Kun töitä on niin paljon, että pitää yöunesta tinkiä, se on liikaa. Kun rahat eivät riitä ruokaan, on sitä liian vähän. Kun tavarat eivät mahdu kaappiin tai varastoon, on niitä useimmiten turhan paljon.

Puristelen räsymattoa terassilla sateisen harmaana päivänä. Lisää harmaata taivaalle, ajattelen, kun matosta lentää pölypilvi ilmaan. Olen kutonut maton kahdeksan vuotiaana, se on lapsen kokoinen, vähän kynnysmattoa suurempi. Reunat ovat kiemuraiset, värit kirkkaat. Äidin vanha, punainen paita. Vaarin siniset välihousut. Keltakukallinen pussilakana. Vihreä, monet leipätaikinat nähnyt esiliina. Miten hauskaa olikaan paukuttaa eri värejä yhteen, suunnittelematta. Kovin kauaa ei lapsi jaksanut yhtä väriä laittaa, raidat ovat kapeita.

Kerran, eräässä enkelikirkossa nuoret pukeutuivat enkeleiksi ja johdattivat

kirkkoon saapuvat penkeille istumaan. Monet olivat tyytyväisiä enkeleiden

johdatuksesta, mutta jotkut kokivat uuden istumapaikan turvattomaksi ja

palasivat itse takaisin vakiopaikkaansa.

Jouluevankeliumissa Jumala lahjoittaa keskellä arkea muutamille todistajille erityisen kokemuksen. Laumaansa vartioiville paimenille ilmestyy yhtäkkiä Jumalan sanansaattaja, enkeli: “Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä” Jumalan sanan ensimmäinen teko on vapauttaa paimenet pelosta. Pelkoa vastaan asetetaan suuri ilo.

Kop kop kop!

Ovelta kuuluu: ”Saako tulla sisään?”

Mikä ihme sieltä on nyt tulossa?

Ovea avatessa emme aina tiedä, mitä oven takaa löytyy.

Nyt ovesta on kuitenkin tulossa juuri sinun luoksesi adventin aika. Olethan valmis ottamaan sen vastaan?  Adventtina saamme valmistautua jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan. Ensimmäisenä adventtina kirkossa lauletaan Hoosianna-virttä, kulkeeko sinun matkasi kirkon ovista silloin?

Joulunodotus alkaa virallisesti ensimmäisestä adventista. Ihmiset suhtautuvat joulunalusaikaan eri tavoin, toiset eivät mielellään halua kuulla puhuttavan jouluasioista ennen tuota adventin aikaa, kokevat ehkä stressiä jouluvalmisteluista ja lahjahankinnoista - jotkut taas viettävät joulun yksin tai töissä, eikä joulu sinänsä tuo juhlaa arjen keskelle.

Katselen kotipihamme jykevintä puuta, viiden sukupolven ikäistä isomammani koivua. Tämä iäkäs koivu on levittänyt lukuisat oksansa leikkimökin ja hiekkalaatikon ylle usean vuosikymmenen ajan ja vielä tänäkin päivänä. Omassa lapsuudessani sain keinua Tyyne-mamman koivun suojissa ja isosiskoni kiipeili siinä pieneksi tytöksi melkoisen korkealle. 

Kerran teimme siskoni kanssa ymmärtämättämme kepposen,kun porasimme pienet reiät puun kuoreen. Olimme saaneet aiemmin yhteisen työkalupakin lahjaksi, mutta tällä kertaa ei ollut aikuisia valvomassa lasten leikkiä.  

Aikanaan mammani kertoi minulle isäni syntymästä. Lähes sata vuotta sitten pimeänä ja sateisena syyskuun yönä hän oli herättänyt juuri koulunsa aloittaneen vanhimman poikansa ja pyytänyt tätä hakemaan apua. Tulevan isoveljen piti kulkea noin kilometrin mittainen matka peltojen poikki tätinsä luo.

Poika oli vastustellut ja alkanut itkeä, mutta äiti oli sanonut tiukasti, että ellet nyt lähde, niin äidin käy samalla tavalla kuin isänkin. Isä oli  kuollut kyseisen vuoden heinäkuussa ja niin itkevä lapsi lähti.