Hartaudet

Sieltä se taas tulee, talviaika ja marraskuu. Viimevuotinen 4 kuukauden marrasjakso ja maaliskuulta alkanut eristäytyminen vielä tuoreena mielessä odotan jännittyneenä tulevaa. Normaalistihan syksyn tullen saamme me jurot suomalaiset hyvällä omallatunnolla jäädä koteihimme. Kääriytyä villasukkiin ja torkkupeittoihin, kun pimeä ja märkä iskee vastaan. Olla epäsosiaalisia ja keskittyä perheeseen ja itseemme, meiltähän suorastaan odotetaan sitä. Samalla voimme suunnitella tulevaa. Mutta entä nyt, kun käpertymistä ja keskenään oloa on siedetty jo pitkään. Vieläkö se on erityislaatuista ja voimaannuttavaa. Vieläkö kynttilänvalo lataa mieltä ja vieno savuntuoksu palauttaa luolamiesdnasta kotikolotunnetta. Vieläkö jaksamme uskoa olojen helpottuvan, vuodenaikojen vaihtumisen myötä myös tapaamisilon palautuvan.

Syksyn tullen kannan ikkunoille valoja, talolyhtyjä yhteen ja muita valoja yhteen jos toiseenkin. Pihalle siirtyy kynttilälyhtyjä. Lisää ja lisää, uusiin kohteisiin varastoa piisaa. Ihan pian, kun omenapuu juuri on pääsemässä lehdistään, kiedon sen rungon ja oksien ympärille valot. Ilahduttamaan paitsi itseäni ja perhettämme, mutta myös ohikulkijoita. Nämä eivät ole jouluvaloja, nämä ovat kausivaloja, hämärän kauden majakoita, joiden toivon siivittävän ajatukset talveen ja tähtien tuikkeeseen. Valot saavat sitten palaa ainakin helmikuulle asti. Tulisi vaan jo lumipeite ja piilottaisi tekemättä jääneet puutarhatyöt ja suojaisi hentoiset istutukseni. Piiloon jäisi myös rapa ja märkä pakkasen kopauttaessa maat.

Jollei ole pimeää niin ei voi olla valoakaan. Jollei ole arkea ei juhlakaan tunnu miltään. Minä kaipaan juhlia, ja tarvitsen valoa, ja siksi pimeä arki on niin hyvää, se luo kontrastin valoon ja juhlaan. Suklaan kulutusta pitää kuitenkin rajoittaa.

 

Essi Torkkomäki-Ryhtä

Vapaaehtoistyönohjaaja

Aiemmat hartaudet

Kesä on kääntynyt syksyyn. Luonto hiljenee. Viimeiset kurkiparvet liitelevät taivaalla, puut ravistavat väriloiston oksiltaan, kasvit kuihtuvat ja illat pimenevät. Maisema valmistuu vastaanottamaan tulevan talven. Vuodenaikojen vaihteluissa näemme kaikki elämän vaiheet: syntymän ja kasvun, elämän ja kuoleman.
Kuluvaa syksyämme varjostaa kasvava huoli omasta ja läheistemme terveydestä sekä jaksamisesta. Tuoko tuleva talvi samat ahdistavat rajoitukset arkeemme, joita koimme keväällä?

Toisia oppilaita kiusaava koululainen. Epäasiallisesti käyttäytyvä esimies. Ilkivaltaa tekevä henkilö. Huumeisiin tai muihin päihteisiin sortunut vanhempi, sisar tai jälkeläinen. Sosiaalisessa mediassa valheita kertova tai jakava käyttäjä. Krooninen valehtelija. Varas. Huijari. Pahoinpitelijä. Vallanhimoinen despootti. Tappaja.

Maailmasta löytyy, niin lähellä kuin kaukana, paljon yllä olevan listan mukaan olevia tai käyttäytyviä ihmisiä, jopa lähimmäisiä. Ja loukkaavien tapojen toimintalistaa voinee täydentää mitä moninaisemmalla tavalla. Vain mielikuvitus lienee rajana.

Rippileiri hiljenee. Lippu on laskettu leiripäivän päättymisen merkiksi, ja iltatoimet on

kutakuinkin hoidettu. Leiriläiset valuvat sisään päärakennuksen luokkatilaan ja

asettuvat harmaille patjoille. Kynttilät palavat lattialla puisessa ristissä valaisten

kahden lattialla makaavan isosen kasvot. On hiljentymisen ja rauhoittumisen aika.

Tämä hetki on aina ollut yksi suosikeistani pitkissä leiripäivissä. Vaikka suurinta osaa

porukasta vaivaa valtava väsymys aktiivisen päivän jälkeen, voi tähän hetkeen tulla

Muiden auttaminen on monen mielestä elämäntehtävä ja kenties jopa eräänlainen tarkoitus elämälle. Muita voi auttaa erilaisin tavoin – voi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, tehdä vapaaehtoistyötä, rukoilla muiden puolesta, kuunnella tai kenties vain olla. Muiden auttaminen ei ole kovinkaan kaukana pienestä ihmeestä, eikä se useimmiten edes ole suurikaan vaiva. Ja auttamisestakin tulee hyvä olo niin avun vastaanottajalle kuin sen antajallekin.

”Jonk´ on turva Jumalassa, 
turvassa on paremmassa
kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla”,

lohduttaa vanha hengellinen laulu, minulle jo lapsuusvuosilta rakas. Näitä sanoja ajattelen usein iltarukouksen yhteydessä.

Tätä kirjoittaessani olen valmistautumassa narkoosissa tehtävään suolistotutkimukseen. Vaikka se tehdään minulle joka toinen vuosi ja on sikäli minulle rutiinia, siihen ei loppujen lopuksi totu. Tutkimusta edeltävien päivien ruokavalion on oltava täsmällinen ja operaatiota tukeva. Eniten tietysti jännittää patologin lausunto.

Älä sano sitä sanaa. En jaksa kuulla.
Jaan ehtoollisleivät liinojen päälle alttarikaiteelle ja kaadan valmiiksi tilkan viiniä pikariin. Kun tulet ehtoolliselle, sanon turvavälin päästä: ”Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Enää en ohjeista, että ”Näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa toimimme seuraavasti…” Me toimimme nyt näin, eikä kukaan tiedä kauanko.

Korona on saanut monet suomalaiset ahdistumaan ja pelon valtaan. Pelko tappaa elämänilon ja uskon siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät.  Itsellekin on tullut hetkittäin vahva oman kuoleman todellisuudentaju. Ja rehellisesti on tunnustettava, etten halua kuolla, ainakaan vielä.

Elokuun ilta. Aurinko lämmittää. Metsässä tuoksuvat mustikat ja kaadetut kuuset. Kuivuri hurisee viljaa kuivaksi.

Viime sunnuntaina liputettiin ensimmäisen kerran Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen kunniaksi. Liputuspäivä sattui hyvin yhteen pyhäpäivän teeman kanssa. Sunnuntain tekstit puhuvat kristittyjen velvollisuudesta pistää Jumalalta saadut lahjat täytäntöön ja elää vastuullisesti.

Olimme kesäkuussa Lapissa, jolloin kävimme myös eräällä hautausmaalla ja käveleskelimme siellä jonkin aikaa. Puhuimme siitä, miten monenlaisia ihmiskohtaloita sekin hautausmaa pitää sisällään. Seuraavana päivänä tuli puhelu, että veljeni on kuollut. Kuolema on sellainen asia, johon kukaan meistä ei varmaankaan totu. Mitä läheisempi ihminen kuolee ja varsinkin, jos hän on nuori, sitä vaikeammalta kuolema tuntuu.

”Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.” Näin taas tutkimuksen, että me ollaan lähes maailman onnellisin kansa! Keltä ne kysyy? Kun mä menen noihin ns. Esson baareihin, mitä saan kuulla?
Kaikki pielessä.
Ne poliitikot, joille olen antanut ääneni, siis mua viisaammille, ei poloiset ole tehneet ikinä yhtään oikeaa poliittista päätöstä.
No politiikkojen valitsemat virkamiehet. Sama tahti. Millä ne insinöörin tai maisterin paperit on saaneet?
Sama urheilijoitten kanssa. Kaikki pielessä!


”Taiteilkaa itselleni jokin kuva ja kirjoittakaa sen taakse mukavia asioita kerhosta. Kun teillä
on paha mieli ja huono päivä, katsokaa sitä kuvaa ja muistelkaa niitä hyviä asioita.”
Suunnilleen näin sanoi Kirsi Härme, kun untuvikkona aloitin muutaman muun kanssa
Someron seurakunnassa kerhonohjaajana. Tästä hetkestä on tultu pitkälle: tuosta edellä
mainitusta tapahtumastakin on jo neljä vuotta. Siitä lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän
aktiivisesti mukana seurakuntamme toiminnassa. Näiden neljän vuoden aikana tehtäviini on

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.”  Kultainen sääntö. Yksi tulevan pyhän Raamatun teksteistä kertoo meille tästä Jeesuksen vuorisaarnassa antamasta säännöstä.

Kuullessani  tai lukiessani kultaisen säännön, minulle nousee usein mieleen ensimmäisenä eräs rippikouluhetki vuosien takaa.

Olen tehnyt vuosikymmenet ihmisten auttamis-ja kohtaamistyötä. Suurena käsiteltävänä tunteena on usein syyllisyyden tunne. Erityisesti naiset tuovat esille riittämättömyyttä, syyllisyyden tunteita ja tuomituksi tulemista. Naisen asema tietysti jo historiallisesti nousee näissä pohdinnoissa ja monet peilaavat raamatunkin teksteihin arvoaan naisena. 

Sunnuntain aiheena on Joh. 8:2-11  puhuu tuomitsemisesta, tekopyhyydestä ja armahtamisesta. ”Armo” on paljon puhuttu teema. Raamatun kohta kertoo aviorikoksen tehneestä naisesta, joka sen aikaisten lakien perusteella ansaitsi kivittämisen.  Lainopettajat ja fariseukset kysyivät Jeesukselta, mitä tulisi tehdä? Noudattaa lakia vai jättää noudattamatta? Kostonhimoinen joukko halusi saada Jeesuksen ansaan joko osoittaakseen hänen opetuksensa ristiriitaiseksi tai syyttääkseen lain noudattamatta jättämisestä. Heidän tekonsa oli laskelmoitavaa peliä ja tekopyhää.

Loppukeväästä perheeseemme ajautui uusi harrastus. Lapsi halusi kovasti kalastamaan. Teimme mato-onget ja lähdimme kalaan. Laiturilla oli monena iltana muitakin kalastajia. Pian lapsikin halusi virvelin. Hankimme sellaisen ja istuin viikon ajan lapsen kanssa laiturin nokassa, kun hän kalasti. Saimme kanssakalastajilta vinkkejä hyvistä apajista sekä neuvon, ettei tule toivottaa hyvää kalaonnea, vaan vain kireitä siimoja.

Me elämme monimuotoisessa ja monimutkaisessa maailmassa. Ihan liian paljon tapahtuu asioita, hyviä ja huonoja pienen ihmisen elämässä ja maailmalla. Kaipaan välillä elämääni todella yksinkertaisuutta monella tavalla ja tasolla. Viihdyn hiljaisuuden retriitissä. Näin korona-aikana elämä on monella yksinkertaistunut ja moni on löytänyt uusia, yksinkertaisiakin juttuja. Minäkin olen löytänyt itsestäni pienen parvekepuutarhurin. Ennen lähinnä romuvarastona ollut kerrostaloparvekkeeni vihertää nyt monista hyötykasveista. Niiden kehittymistä on jännittävää seurata.

Kun me lähdemme, mitä jää?

Jääkö maailma tuleville sukupolville elinkelpoisena? Saavatko lapsemme ja lapsenlapsemme vielä nauttia luonnosta, ovatko heidän kesänsä, syksynsä ja talvensa huolta vailla ja iloa täynnä niinkuin meidän lapsuutemme luultavasti olivat? Jääkö meistä vain muistoja, jääkö vain sanoja vai jääkö myös tekoja?

Jätämmekö jälkeemme hyviä tekoja?

Pidän sellaisesta ilmapiiristä, jossa kaikkea ei ole lyöty lukkoon aukottomasti. On

tilaa. Jokainen saa käyttää luovuuttaan yhteisen hyvän eteen. Joku toinen ei

määrää, miten kaikkien tulisi toimia. On tilaa luovuudelle. Uskalletaan ylittää

mukavuusalueita. Voi tapahtua jotakin uutta ja yllättävää, kun kaikki ei ole etukäteen

Tällä viikolla vietämme Helatorstaita, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Tuon ajan Jeesus näyttäytyi seuraajilleen. Hänet oli ristiinnaulittu pitkänäperjantaina. Lankalauantaina hän lepäsi haudassa ja pääsiäisaamuna hän nousi kuolleista. Sitten hän ilmestyi monille.

Suru vaihtui iloksi, murhe riemuksi. Vapahtajamme elää. Hän on keskellämme. On hyvä olla hänen seurassaan. Hän ei ole jättänyt meitä, vaan on tullut luoksemme.

Tänä vuonna äitienpäivää juhlitaan tulevana sunnuntaina. Ensimmäistä äitienpäivää Suomessa vietettiin 1918. Päivä, jona juhlitaan äitejä, ja koko perhe on siinä hetkessä vahvasti läsnä. Tämän vuoksi se onkin mielestäni vuoden parhaimpia pyhiä.



 

Kuka onkaan hän,
jota ymmärrän:
hänen kyydissään
kun valoon jään?
Ja kädestä pitäen
hän voi näyttää sen,
kuinka nyt edetään
suuntaan  määränpään.

Kolme vuotta sitten olin valmistelemassa pääsiäissunnuntaita edeltävänä lauantaina kotiseurakuntani pääsiäisyön ateriaa Leppävaarassa Espoossa. Pian joku tiesi kertoa, että lapsuuteni  kotikirkko, Ylivieskan kirkko, palaa. Olin hämmentynyt: tietoa oli vaikea uskoa. Tilanne tuntui hyvin oudolta. Kirkko paloi lopulta kivijalkaa myöten. Sinne suunniteltu pääsiäisyön messu pidettiin lopulta pikaisesti kokoon kyhätyllä alttarilla edelleen palavan kirkon lähistöllä. Ylivieskassa ei ole näin kolmena vuotena ollut kirkkoa, johon kokoontua. Uusi on rakenteilla.



Olen joskus katsellut vanhoja rakennuksia ja ihmetellyt rakentajien taitoa. Hämmästyttävän upeasti asuin- tai ulkorakennus seisoo luonnonkivistä tehdyn perustan varassa. Luultavasti rakentajalla ole ollut kovin kummoista koulutusta.

Toisinaan näitä kivijalan kiviä on vain muutama, mutta silti hyvin tehty rakennus on pysynyt pystyssä jopa toista sataa vuotta ja luultavasti terveempänä kuin muutaman vuosikymmenen takaiset piilosokkelitalot.

Jokainen tarvitsee hyväksyntää, oikeutuksen olla minä itse. Eri ryhmissä erilaiset toimet tuovat tunnustuksen. Työelämässä tai harrastuspiirissä hyväksynnän mittarina ovat usein omat teot: teetkö mitä oletetaan ja teetkö sen oletetulla tavalla. Pyrkimys täyttää odotukset ohjaa toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole sama kuin sinä itse. Mukautuminen, joustaminen ja yhteistyö ovat äärimmäisen tärkeitä taitoja kaikissa ihmisten välisissä suhteissa.

Elämme tällä hetkellä kirkkovuodessa paastonaikaa. Paasto valmistaa meitä pääsiäiseen. Paastonaikana kadumme syntejämme ja tutkiskelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta. Tämän lisäksi paastonaikana ihminen pyrkii myös kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi. Perinteisesti paastoon kuuluu ruuista, etuoikeuksista tai nautinnoista kieltäytyminen sekä elämän tahdin hidastaminen.

Alla oleva teksti on kokonaisuudessaan lainattu Z. Topeliuksen Maamme-kirjasta vuodelta 1940.                         

 

                         Maailman luomisesta.

                         Kalevalan 1:sestä runosta.

 

                      Noin kuulin saneltavaksi,

                      tiesin virttä tehtäväksi:

                      Yksin meillä yöt tulevat,

Elämä on valintoja. Valintoja pitää tehdä koskien omaa elämää, elämänpiiriä tai jopa suurempia kokonaisuuksia. Mutta minkälaisia pitäisi tehdä? Mikä olisi hyvä ja oikea valinta juuri nyt? Tällaiset kysymykset pyörivät elämässä lähes jatkuvalla syötöllä. Valintoihin liittyy myös niiden vaikuttavuus omaan elämään. Itseensä kohdistuvat valinnat tuntuvat omassa elämässä juuri nyt. Toista äärilaitaa ovat ”mitä välii, kun kiinalaisia on niin paljon” -ajatukset ja sen myötä valinnat. Tai tekemättä jättämiset.

Osaatko nimetä parhaan ystäväsi? Ystävän kanssa jaetaan usein samankaltainen ajatusmaailma, elämäntilanne, harrastukset, ehkä perhetilanne, maailmankatsomus. Toisaalta paras ystävä voi olla täysin päinvastainen kuin itse on, ja kysyttäessä yhteisiä asioita löytyy vain muutama. Tärkeintä on yhteys, joka joskus voi olla selittämätön – pelkkä yhteenkuuluvuuden tunne tai jokin muu syy, miksi ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. Ihmisen identiteetti on vahvasti sidoksissa ystävyyksiin.

Se alkoi huvina, olin ensimmäisten muutaman tuhannen suomalaisen Facebook-käyttäjän joukossa kolmetoista vuotta sitten. Oli mukavaa seurata tuttujen ja tuntemattomien elämää, vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia, jopa tutustua uusiin ihmisiin.

Sitten siitä tuli työ. Siinä vaiheessa iltaisin pc:n vieressä vietetyt hetket muuttuivat puhelimella tapahtuvaksi jatkuvaksi somen seuraamiseksi ja siellä asiakkaiden palvelemiseksi. Puhelin kasvoi kiinni käteen ja voin sanoa, että olin koukussa.

Vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani kirjoitettiin muistokirjoja. Riimilliset värssyt pienine variaatioineen ja kaunis kiiltokuva. Parhaalla kaunokirjoituksella kirjoitettuna. Yksi sivu yhdelle ihmiselle, ystävälle. Tuolloin kahdeksankymmentäluvulla kuulakärkikynällä tai tusseilla kirjoitettuna ilman huolta mustetahroista.

Vuosia sitten tyttäreni ollessa teini-ikäinen, sain pysäyttävän kokemuksen. Moni on varmasti kokenut murheen ja avuttomuudentunteen lapsensa kanssa, niin minäkin. Esimerkiksi tänäkin tammikuisena iltana, kun hän lähti kaveriensa kanssa ulos. Jokin jousi jännittyi. Huoli. Mietin miten voisin rentouttaa itseäni kun järki sanoi, että murehtimisesta ei ole hyötyä. Otin pensselit ja maalit esille, annoin käden viedä ...hätkähdin mikä kuva alkoi syntymään kankaalle. Jeesus, sekä vaaleahiuksinen tyttö ja heidän keskelle muotoutui sydän. Jeesus kantaa; kuulin itseni sanovani.

Viime aikoina päässäni on pyörinyt paljon ajatuksia koskien tulevaisuutta: Mitä tahdon tehdä,

kun lukio loppuu? Saanko opiskelupaikkaa? Entä työpaikkaa? Mikä minusta oikein tulee

isona? Vai tuleeko minusta yhtään mitään?

Usein sitä pohtiikin juuri tulevaisuutta - stressaa ja ahdistuu, kun ei tiedä, mitä tulee

tapahtumaan. Varsinkin nykypäivänä, kun eletään hyvin suorituskeskeistä elämää, voi olla

ajoittain vaikeaa elää hetkessä. Meitä työnnetään kohti opiskelua ja työelämää, jatkuvaa

Mikäpä saa minut tarttumaan noihin Juicen säkeisiin? No aika monikin juttu. Ensin tietysti ikä ja se, että ikätovereita kaatuu oikealta ja vasemmalta.

Pari konkreettisempaakin huomautusta asiasta. Mä olen elämäni aikana kantanut hautaan kymmeniä sukulaisiani. Kuinka se niin usein osuukin minun, suvun surkeimpaan rääpäleeseen? No juu, kyllä ymmärrän, et kyseessä kunnia!

Harmittaa, kun olen sortunut menneinä vuosina kiristämään lapsia käyttäytymään, koska ”tontut kurkkivat ikkunoiden takana”. Omassa kiireessä, väsymyksessä ja jouluahdistuksessa tonttuihin on helppo sortua. Kun siivottava ei lopu, eikä aika riitä sekä nukkumiseen että saunan pesemiseen, pipareiden leipomiseen ja lahjojen paketointiin. Kun lapset omassa joulujännityksessään hyppii seinille, pinna kiristyy, silloin sitä turvautuu alhaiseen tontuilla uhkailuun.

Elämme vuoden pimeintä aikaa.  Henkinen ilmapiiri korostaa entisestään luonnossa vallitsevaa kaamosta.  Median uutisaiheet täyttyvät synkistä aiheista ja vahvistavat käsitystä myös ihmismielen pimeydestä.

Tuleva sunnuntai on valvomisen sunnuntai. Mistä valvomisessa on kysymys?  Kenties kristityn pyrkimyksestä elää moraalisesti oikein ja elämää kunnioittavasti tilanteessa, jossa elämä saattaa loppua milloin tahansa. Kysymys siitä, millaisen ympäristön jätämme tuleville sukupolville perinnöksi, on tässä yhteydessä perin ajankohtainen.

”On tuo Nasaretin rabbi melkoinen kertoja!  Yksinkertainenkin opetus saa väriä, niin että hitaampia hirvittää.  Herkullisia henkilöhahmoja, niin kuin se nuori rellestäjä, joka tuhlasi perintönsä ja päätyi sikojen paimeneksi.  Mutta tänään kertomus on vielä raflaavampi:  upporikas mutta julkijumalaton isäntä jakaa palvelijoilleen hillittömät kasat rahaa ja käskee heitä käymään kauppaa, niin että hän saa voittoa.

Ensin valaisee kastekynttilä, jonka liekki lepattaa kastemaljan vieressä. Se kertoo taivaallisesta valosta. Pieni vauva nukkuu levollisena aikuisen käsivarsilla. Se on suuri päivä pienelle ja isommalle.

Vuosittain pienelle sytytetään syntymäpäiväkynttilät kakun päälle. Kasvaessaan hän oppii puhaltamaan kynttilät ja laskemaan niiden määrän. Hymy tarttuu juhlapäivinä herkästi jokaiselle. Pieni nauttii, kun saa olla juhlan keskipiste, synttärisankari. Hän oppii odottamaan juhlapäiviään. Kysyy innokkaana: ”Joko sytytetään kynttilät?”