Hartaudet

Tarina kertoo miehestä, joka poikkesi matkallaan taloon, jossa oli kaksi isoa huonetta, toinen pitkän käytävän oikeassa päässä ja toinen vasemmassa päässä. Mies kääntyi ensin oikealle päin käytävää ja alkoi kuulla voivotuksia ja valituksia. Hän saapui ovelle ja avasi sen.

Sisällä valtavan pöydän ääressä istui paljon ihmisiä. Pöydän keskellä oli niin ihmeellisiä herkkuja kuin vain kuvitella saattaa, ja vaikka kaikilla oli lusikka, jota he ojentelivat herkkuja kohti, he olivat kuolemaisillaan nälkään! Syynä oli se, että lusikat olivat kaksi kertaa heidän käsivarsiaan suurempia ja ne olivat kiinnitetyt heidän käsivarsiinsa. Sillä tavoin kaikki saattoivat ottaa ruokaa, mutta kukaan ei pystynyt viemään ravintoa suuhunsa. Tilanne huoneessa oli niin epätoivoinen, että mies kääntyi ja pakeni huoneesta.

Hän kulki käytävän toisessa päässä olevaan huonetta kohti ja alkoi kuulla iloisia ääniä. Hän saapui ovelle ja avasi sen.

Täälläkin istui paljon ihmisiä samanlaisen pöydän ääressä ja kaikki ihmiset kohottelivat isoa, käteensä sidottua lusikkaa. Täällä kuitenkaan kukaan ei itkenyt eikä valittanut. Kukaan ei kuollut nälkään, sillä kaikki ruokkivat toisiaan!

Jumala loi meidät elämään yhteydessä itsensä ja toinen toistemme kanssa. Tulee itkua ja vaikerrusta, jos yritämme elää tarvitsematta Jumalaa ja muita ihmisiä.

Mistä Jumalan voi löytää seurakseen? Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan ja pyytävälle annetaan, lupaa Raamattu.

Mistä niitä toisia lusikan käyttäjiä sitten löytää ? Vaikka Svenssonilta, ihan konkreettisesti joka arkipäivä ja keskiviikko-iltaisin on katettuna monipuolista hengen ravintoa pöytään.

"Kristus itse päälle maan, kaiken tuli jakamaan, kuolemallaan antoi Hän, maailmalle elämän.

Yksin emme työtä tee, toinen toistaan tarvitsee, tuomme vaihtopöydälle, lahjamme ja puutteemme." Virrestä 428

Matti Heinonen

Aiemmat hartaudet

Ensi sunnuntain aiheena on kiitollisuus ja yksi teksteistä on korinttolaiskirjeestä. Se alkaa näin: ” Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää.” 2 Kor.9: 6-8

IMG_20170904_082951.jpg

Tässä kuvassa sisarukset nauttivat läheisyydestä ja ajattomuudesta.

Pienikin hetki yhdessä antaa voimia, tuo turvaa ja keskinäistä lämpöä.

Lähimmäisen rakkaus tulee parhaimmillaan esiin niin pienissä kuin suurissa,

ihmisen ja koko luomakunnan yhteydessä.

 

 

Nykyään on yleistä, että ihmiskontakteja hoidetaan somemaailman kautta. Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä halutaan yleensä antaa itsestä aktiivinen, menestyvä ja kaikin puolin onnistunut kuva, vaikka todellisuus saattaa olla muuta. Haluamme tulla sen kautta tykätyiksi, hyväksytyiksi ja näkyviksi. On helppoa valikoida kuvia, joista voi antaa itsestään edustavan käsityksen. Sosiaalisessa mediassa vallitsee tietynlainen todellisuus, jonka kautta opimme arvioimaan toisiamme tykkäysten tai kommenttien perusteella.

Länsimainen aikakäsitys on lineaarinen. Aika etenee selkeästi yhteen suuntaan, tulevaisuuteen. Taakse jäänyt on menneisyyttä ja nykyhetki nykyisyyttä.

Samoin näemme myös ihmiselämän kulkevan eteenpäin, kohti tulevaa. Suoraviivaisen etenemisen sijaan elämään sisältyy kuitenkin monenlaisia mutkia, risteyskohtia, alkuja ja loppuja. Välietappeja tulee luonnostaan esimerkiksi iän myötä, kun lapsuus loppuu ja nuoruus alkaa, tai joku aamu herääkin yhtäkkiä aikuisena juomaan aamukahvia ja lukemaan lehteä.

Rippileiri voi olla joko elämän parhain tai pahin kokemus. Siihen vaikuttaa niin nuoren oma asenne

kuin kotiväenkin puheet ja kertomukset. Myös leirin ohjaajat ja papit sekä totta kai isoset ovat

valtavan suuri osa kokonaisuutta. Liitetään mukaan lisäksi nuorten veisut sekä ruoka ja

ryhmähenki. Tähän päälle vielä sää ja muut leiriolosuhteet, niin paketti alkaa olla kasassa.

Tämän kesän osalta rippikoulut ja –juhlat alkavat olla jo ohitse. Ympäri Suomen tuhannet nuoret on

Juhannus on Johannes Kastajan päivä.  Johannes Kastajaa juhlitaan kesällä sen vuoksi, että hän syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta.  Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä ja tienraivaaja. Hänen tehtävänään oli valmistaa Jeesukselle tietä.  Hän julisti Jumalan sanaa ja kastoi ihmisiä Jordan virrassa, myös itsensä Jeesuksen.

Jeesus vertasi kerran Jumalan valtakuntaa kauppiaaseen, joka etsi kauniita helmiä

ja kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, vaihtoi hän kaiken omaisuutensa

yhteen ainoaan helmeen. Helmi oli kaiken muun ylittävä löytö, jonka vuoksi ihminen

on valmis luopumaan kaikesta muusta.

Mikä tuo kallisarvoinen helmi tai aarre voisi olla? Miettikäämme, mikä voisi olla niin

kallisarvoista, että vaihtaisimme kaiken siihen?  Missä tämä ihmeellinen paikka,

Jumalan valtakunta voisi olla?

Joh. 14:15–21

Helluntain raamatuntekstit puhuvat Pyhästä Hengestä lupauksena ja lahjana. Hänet on lähetetty meille puolustajaksi, auttajaksi ja lohduttajaksi. Tässä Hengessä Kristus on kirkossaan jatkuvasti läsnä. Kristillisessä helluntaissa tulivat keskeisiksi aiheiksi Pyhän Hengen saaminen ja Hengen toiminta sekä alkuseurakunnan ja koko Kristuksen kirkon synty. Helluntaina toimitettiin ensimmäiset kristilliset kasteet. Varhaisessa kirkossa helluntai oli pääsiäisen ohella toinen vuoden kastepäivistä.

Tulevana sunnuntaina on äitienpäivä. Siteeraan sen vuoksi Lauri Viidan äitiyttä korostavaa klassikkorunoa Alfhild: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta”. Runo on kaunis ja palauttaa mielen lapsuuteen.

Tihkusateinen sunnuntaiaamu. Tätä nykyä ” ei niin kovin aamuvirkulle” aivan liian aikainen herätys. Parin kahvikupillisen jälkeen selkenee pää tiedostamaan päivän kulun: oikein mukava päivä tiedossa!

Pian ollaan jo auton ratissa, cd-levyltä soi Pekka Simojoen ja Exit-yhtyeen menevää gospelia. No niin, nyt jo ystävä viestittelee, että vois alkaa heräilemään. Vastaus: ”Ovellasi tuossa tuokiossa.”

Ihana kevät! Lapset tuovat kuraa tupaan kilokaupalla. Pyykkikone laulaa kärsimysvirttä kovaa ja korkealta.

Viime viikolla nuorimmainen saapasteli iltahämärissä eteiseen niin kurassa, että melkein äänestä piti tunnistaa kuka sisälle saapui. Mudalla kuorrutetut toppakengät jäivät suosiolla rappusille. Pyykkikone taas  kerran päälle, ja lapsi pesulle.

Minulla on fossiili, kivettymä, jonka olen joltain matkalta tuonut. Se on joskus ollut elävä. Nyt se näyttää pelkältä kiveltä.

Pääsiäisen tapahtumat saattavat joidenkin mielestä tuntua hyvin kaukaisilta asioilta: aasilla ratsastava Jeesus, hoosiannaa laulavat ihmiset palmunlehvät käsissään, Getsemane ja Golgata, pilkkakruunu ja ristiinnaulitseminen sekä ylösnouseminen. Kaikkia näitä asioita on vaikea sijoittaa tähän päivään, tänne Somerolle.

Mikä tässä on asian ydin, mitä nämä merkitsevät meille tänään?

Sinusta kerrotaan Isä, että sinä puhut. Etkö voisi puhua sellaisella äänellä, että voisin sen omin korvin kuulla. Kun kerron sinulle asioitani, jään odottamaan vastaustasi. Usein kuulen hiljaisuuden tai korkeintaan omien ajatusteni solinan. Ajatukseni tuntuvat sekavilta, enkä tiedä miten minun tulisi aina kulloinkin henkilökohtaisissa tilanteissa edetä.

Reformaation merkkivuonna, toisen paastonajan sunnuntain jälkeisenä viikkona on hyvä tuoda esiin uskonpuhdistajamme Martti Lutherin ajatuksia rakkaudesta ja uskosta. Luther ensinnäkin puhui kahdesta tavasta rakastaa; tavasta, jolla ihminen rakastaa ja tavasta, jolla Jumala rakastaa. Hänen mielestään ihminen rakastaa useimmiten kaikkea sellaista mikä maailmassa muiden silmissä on hyvää, arvostettavaa, kaunista ja näyttävää. Kun taas Jumala katsoo sinne, minne ihminen ei mielellään katso; sinne missä on häpeää, hätää, heikkoutta, ahdistusta ja syntiä.

Suuremman saavutettavissa

En osaa sanoa tarkkaa aikaa, milloin ensimmäistä kertaa siihen havahduin. En tiedä oliko se silloin, kun kohtasin lapsen, joka ei osannut kääntää kirjan sivua. Vai oliko se silloin, kun ystäväni oli kanssani kahvilla, mutta ei kuunnellut minua. Vai oliko se silloin, kun näin aikuisen, joka ei katsonutkaan autoja suojatietä ylittäessään.

‒ Tässä nämä uudet sukset sitten olisi, ei muuta kuin testaamaan.

‒ Kiitos!  Nämä on todella hienot.  Käyn katsomassa saisinko ketään kaveriksi.  Kaverin kanssa olisi mukavampi hiihdellä.

‒ Katsokin sitten, että et laske puuhun.  Ei ole varaa ostaa uusia.

‒ Kyllä, isä.  Hiihdän varovasti, tottakai.

Koulukaverini Taina oli kotona ja sitten lähdimme kokeilemaan suksien luistoa.

Puhdas kimalteleva lumi, keväinen aurinko, metsä, hiljaisuus.  Suksien suhina.  Hiihtäjien ähinä.

Tällä viikolla aurinko on paistanut kauniisti pakkasella. Minä huomaan piristyväni vaikka välillä harmittaa pukea kerros kerroksen jälkeen vaatteita jotta ulkona tarkenee. En väitä, ettei tuota aurinkoa ole hienoa katsella ikkunan takaa, mutta ulkona valo on vielä vähän kirkkaampi. Talven ja kevään aurinko on monella tapaa armoton aurinko. Alku talven hämäryys väistää ja näkyviin tulee pienimmätkin tahrat ikkunassa, pölyt nurkissa näkyvät eri tavalla. Aurinko kutsuu ulos, vaikka pakkanen puhuu omalta osaltaan eri sanomaa.

Sunnuntain aihe:  Kristus, Jumalan kirkkauden säteily
Sunnuntain nimi:  kynttilänpäivä
Sunnuntain evankeliumi:  Luuk. 2:22-33
Kirkkovuoden ajankohta:  jouluun liittyvä pyhä
 

Nimi kynttilänpäivä on peräisin ajalta jolloin pitäjäläiset toivat kynttilöitä kirkkoon.

Ne siunattiin käyttöönsä kynttilänpäivänä.

Vuosia sitten olin mukana ratkaisemassa hankalaa tehtävää. Kymmenen ryhmäläistä piti saada kuvitteellisen suon yli, apuna vain vino pino lankkuja. Kovan säätämisen, nauramisen ja lankkujen rahtaamisen jälkeen saimme autetuksi toinen toisemme ”turvaan” näiden pitkospuiden ja toistemme avulla.

Jokaiselle meistä jää samoistakin asioista erilaisia muistijälkiä. Kristittyinä ja rippikoulun käyneinä me olemme joskus tutustuneet Raamatun kertomukseen Kaanan häistä. Mutta mitä siitä on jäänyt mieleen? Mitä juuri sinä muistat? Joskus kuulee käytettävän ilmausta jossa viitataan Kaanan häihin. Jotenkin se liittyy alkoholiin. Eikö?

Taannoin sain yöllä tekstiviestin. Siinä kysyttiin lyhyesti ja yksinkertaisesti: ”Ketä vihittiin Kaanan häissä?” En osannut vastata, mutta osasin kertoa Kaanan häistä jotakin muuta.

Kun kerran on tänne asti tultu, niin kai sinne voi poiketa, jos se ei ole kaukana... ...mikä sen paikan nimi nyt oli... niin, Betlehem.  Mutta mihinkään pitkiin seikkailuihin ei enää lähdetä arvotavaroiden ja ison karavaanin kanssa – ja kovin outoa on, ettei täällä pääkaupungissa tiedetty juutalaisten kuninkaan syntymästä mitään.  Salaperäinen tyyppi tuo Herodes.

Virsi 32:1

Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle. Valosi, Jeesus, loistaa suo ja jouluriemu meille tuo.

Jokaisella on omia ajatuksia ja toiveita joulun kulusta ja siitä miten vietämme yhteistä aikaa – jos ei kuulu heihin jotka tykkäävät tai joutuvat viettämään joulunsa yksin. Meitä kirkossa olijoita yhdistää ainakin se piirre, että olemme halunneet rientää tänne aatonkirkkoon ja täältä hakemaan jouluntunnelmaa sateisena ja tuulisena päivänä.

 

Virsi 32:2

Alussa maa oli autio ja tyhjä, kunnes Jumala aloitti ihmeellisen luomistyönsä. Hän loi kaiken sanallaan. Ihmisen hän kokosi maan tomusta ja puhalsi häneen henkensä. Hän teki ihmisen omaksi kuvakseen, luovaksi, älykkääksi, uljaaksi luomakunnan kruunuksi. 

Paratiisissa oli kaikki hyvin, kunnes paikalle luikerteli käärme, tuo olennoista kurjin, joka sai ihmisen tarttumaan luomakunnan ainoaan kiellettyyn hedelmään. Tottelemattomuudella oli tuhoisat seuraukset. Ihminen oli antautunut vihollisen talutusnuoraan.

Neljä vuotta sitten 200- vuotisjuhliaan viettävä Pipliaseura sekä Helsingin, Vantaan ja Espoon seurakuntayhtymät käynnistivät  yhteisen Kohujoulu-kampanjan, jossa julkisuuden henkilöt Martina Aitolahti, Frederik ja Dingo-yhtyeen Neuman esiintyivät Suomen Pipliaseuran tuottamalla Aito joulu joulusinglellä pukeutuen Mariaksi, Joosefiksi ja Itämaan tietäjiksi.   Edellä mainittujen julkkisten esiintyminen kampanjan keulahahmoina saattaa ihmetyttää, aiheuttaa pahennusta tai pysäyttää miettimään, mistä jouluevankeliumissa on kyse ja mitä se tarkoittaa minun elämässäni ja tämän päivän Suomessa.  M

Adventti sana merkitsee Herran tulemista. Adventinaika on joulun odotuksen ja jouluun valmistautumisen aikaa. Valon ja kynttilöiden määrä lisääntyy joulun lähestyessä. Tulevana sunnuntaina syttyy toinen adventtikynttilä ja samalla lauletaan: "Nyt syttyy toinen kynttilä ja valo laajenee. Suo Isä tänne Jeesuksen se hetki lähenee."

Odotatko juuri nyt jotain, suurta tai pientä. Miltä tuntuu? Kihelmöikö vatsassa, pyörryttäkö päässä, saatko nukuttua hyvin? Varmasti monelle tuttuja fyysisiä reaktioita, jotka liittyvät jonkun ison asian odottamiseen. Kello kulkee äärimmäisen hitaasti, voi kun se jo tapahtuisi.

– Ikkä, mikä tää on?
– Se on porras.
– Ikkä, mitä se porras tarkoittaa?
– No se on tuo tuollainen betoninen juttu, jonka päältä voi kiivetä.
– Ikkä, mitä se…
– Nyt kuule kiivetään.

Marraskuun pimeydessä ja kylmyydessä askeleet vievät hautausmaalle, jossa kynttilät sytytetään vainajia muistaen. Kynttilöiden liekki on kaunis ja valaiseva ja se pyrkii nousemaan ylöspäin, kohti Herraa. Vaikka haudoilla on surua, tuskaa ja muistoja, on siellä myös helpotusta ja iloa! Ihmisen sielu on päässyt Taivaan kotiin, jossa riemua ja rakkautta riittää, eikä takuulla sada räntää!

Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen. Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen. Kaikille tilaa riittää kaikille paikkojaon. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton”

Monille meistä kyseinen laulu herättää muistoja lapsuudesta, omien lasten lapsuudesta tai jopa lastenlasten lapsuudesta. Laulu opettaa lapsille pienestä pitäen Jumalan rakkaudesta kaikkia kohtaa. Siitä kuinka jokaiselle riittää paikka Hänen luonaan. Välillä joku kuitenkin unohtaa sen.

 "Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen.

Satavuotista itsenäistä Suomea juhlitaan ensi vuonna.  Joku muistanee, että ensi vuonna tulee myös kuluneeksi 150 vuotta marsalkka Mannerheimin syntymästä.  Kirkko juhlii puolestaan reformaatiota.  Sen alusta tulee kuluneeksi 500 vuotta. 

Kun ajattelen Someroa, mielessäni läikähtää lämpimästi. Lämmin suhde Someroon syntyi, kun työskentelin paikkakunnalla perheneuvojana. Minua lämmitti se, että somerolaiset ottivat avoimin mielin vastaan uuden työntekijän. Minuun luotettiin ja työtäni arvostettiin.

Syksyn pimenevät illat tuovat mahdollisuuksia ja joskus pelkoja. Joskus pieni lapseni on illalla pelännyt mustien ikkuna-aukkojen ohi kulkemista ja juossut nopeasti ikkunoiden kohdalla päästäkseen äidin syliin. Isommat lapset ovat ottaneet pimeydestä ilon aiheen, pimeässä piilosilla ollessa piilopaikka löytyy helposti vaikka pöydän alta tai joskus oven takaa, eikä etsijä löydä kovin nopeasti. 

Pimeyden turvin voi joku yrittää tehdä jotain luvatonta. Kuitenkin pimeä yö päättyy ja valo sarastaa aamuisin. Totuus valkenee ja teot tulevat julkisiksi.

Syksy – monelle meistä se on jotenkin uuden alun aikaa. Yhdelle se on uuden lukuvuoden alku, toisen työpaikalla alkaa uusi toimintakausi tai ehkäpä aloitat ihan uuden harrastuksen. Usein lataamme suuria odotuksia uuteen ja tulevaan. Toisinaan odotukset täyttyvät, toisinaan taas ei. Saatamme odottaa tulevan toteutumista niin kiihkeästi, ettemme osaa olla läsnä tässä hetkessä ja nähdä sitä kaikkea hyvää, mitä meillä jo on. Opetelkaamme elämään myös tässä ja nyt, nytku-elämää. Sitku-elämässä kun on se vaara, ettei sitä ehkä koskaan tule.

Tulevan sunnuntain aiheena on Jumalan huolenpito. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vertaa meitä ihmisiä kedon kukkasiin ja taivaan lintuihin. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon. Silti teidän taivaallinen isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?”

Eiväthän nuo toukomettiset ja öttimöttiäiset tosiaan näytä sillä tavalla murehtivan, kuin me ihmiset helposti teemme.

Seuraava sunnuntai on 15. sunnuntai helluntaista, jolloin päivän psalmikin puhuu kiitollisuudesta. Jeesus auttoi aikanaan maan päällä useita ihmisiä ja kaikkia heitäkin tasavertaisesti. Hän paransi sokean ja spitaalisen. Kiitosta hän ei kuitenkaan kaikilta saanut. Ovatko ihmiset sitten kiittämättömiä, kun eivät jokaiseen asiaan sano kiitostaan?

Ensi sunnuntai  kirkkovuodessa on lähimmäisen sunnuntai. Päivä on tärkeä, sillä yhä hienompi tekniikka, kiihtyvä tiedon ja informaation tulva ja monenmoiset velvoitteet vievät yhä enemmän ja enemmän aikaa. Näin aina vain vähemmän jää aikaa toisille ihmisille – lähimmäisille, joiden kanssa voi jakaa iloja ja suruja, taakkoja ja onnea ja joita saa kohdata kasvotusten ja kiittää, että he ovat olemassa.

Televisio on auki. Perhe katselee innostuneena kiinnostavaa urheilua. Menossa on jalkapallon EM-kilpailujen lopetusseremonia ennen finaalia. Jalkapallokentällä juoksee ihmisiä.

– Jalkapallossa miljonäärit juoksevat pallon perässä.

– Kentällä näkyy nyt juoksevan naisia.

– Eihän naiset voi olla tossa miljonäärejä !

– No kyllä voi, kuka tahansa voi pystyy mihin vaan !

Kuulen keskustelun, ja alan miettiä ihmisten kykyjä ja lahjoja.

Luin kerran vanhan intiaanitarinan. Siinä isoisä lohduttaa epätoivoista pojanpoikaa kertomalla epätoivon ja toivon olevan vahvoja kuin susi. Poika haluaa tietää, kumpi näistä susista voittaa. Isoisän vastaus on, että se, jota ruokit. Tarina on vaikuttava, mutta herättää kysymyksen, mitä ruokkimattomalle sudelle käy, mitä se tekee tilanteessa, jossa se jätetään nälkään? Perusteltu vastaus tähän kysymykseen on, että susi tulee nälkäisenä yhä aggressiivisemmaksi.

Tämän vuoden keväänä huomasin jostain syystä ihan erityisellä tavalla puiden lehtien kasvun ja ihailin niitä tämän tästä. Ehkä se johtui nopeasta kevään tulosta, jossa itse ei meinannut pysyä perässä. Kaipasin jatkuvasti luontoon, patikoimaan, melomaan, pyöräilemään. Teen sitä edelleen. Kaipaan, odotan suunniteltuja reissuja.