Usko

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

Minä kirjoitan uskosta.

No toisaalta, miksi ei. Jokainen tyylillään, siirretään tulkintavastuu lukijalle. Minun mielestäni Jumala-suhteeni on ihan tolkun tasolla! Tähän haluan painottaa, että mielipide on yksistään minun. Hänen mielipiteestään en mene takuuseen. Aika kovin väellä koettelee!

No, niissä tilanteissa yritän ajatella, että siitäs sait syntisäkki, ansiosi mukaan. Toisaalta Hänen kunniakseen on sanottava, että on antanut voimia selvitä vaikeista ajoista. On johdattanut polulleni ihania ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua mahtavasti.

Itse asiassa mua tönkötään joka puolelta, et enhän mä edes mahdu sortumaan, saati kaatumaan! Ei täällä kukaan yksin pärjää tai ei ainaskaan pitäis joutua pärjäämään.

Yks juttu minua kuitenkin pännii suhteessani korkeampiin voimiin. Huomaan ajattelevani, että kaikki mikä minulla on hyvin, johtuu ainoastaan omasta erinomaisuudestani. Ans olla, kun tulee vaikeuksia, kyllä on äkkiä kädet ristissä ja ollaan apua pyytämässä!

No onneks yks viisas nainen armahti minut sanomalla: ”Se on niin inhimillistä.”

Lienee myös jokaiselle luonteenomaista, minulle ainakin. En tahdo muistaa olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Sitä tuijottaa vaan silmänsä sokeiksi niitä juttuja, jotka ovat huonosti. Lisäksi usein on kyseessä asia, jolle et voi mitään, vaikka sitä kuinka surisit.

Minullekin tehtiin viime kesänä selväksi, että tämä lysti voi olla ohi minä hetkenä hyvänsä. Yritän ajatella, että kun sain aikaa lahjaks, pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä.

On käynyt selväksi, että elämä on luopumista. Minäkin jo monesta ihmisestä ja asiasta luopunut, henkikulta vielä tallella. Joskus elämässä joutuu luopumaan hyvästäkin ystävästä ilman välirikkoa. Tiet vain erkanevat ja kumpikin jatkaa tahoillaan, toivottavasti hyvillä muistoilla. ”Tallella ikä eletty”, on vaimoni motto. Ajattelen pitkälti samoin. Koen, että ystävät olivat minulle ”silta yli synkän virran”. Tämä on tapahtunut minulle niin monta kertaa, oikeitten ihmisten kohtaaminen ja luopuminen, että en enää jaksa uskoa sattumaan. Joku niitä taluttaa mun matkaani keventämään.

Lopuksi hiukan sivistystä, pieni lainaus Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta:

”Oi onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi ihmiset toistanne suvaitkaa,
niin suuri, suuri on maa.”

Tuossa on kyllä hyvä huoneentaulu meille kaikille. Eihän me jakseta aina ihan pyhimyksiä olla, mutta pienikin pyrkimys hyvään, tekee maailmasta hiukan paremman paikan meille kaikille.

Honkasen Jokke