Tavallisena helmikuisena torstaina maailma muuttui. Tapahtui se, mitä emme uskoneet: Euroopassa syttyi sota. Yhtäkkiä ei haitannutkaan pesemättömät ikkunat, sohjoiset tiet ja takkuileva netti. Mielen täytti epäusko. Uutiskuvissa isät saattoivat perheensä pakoon ja kääntyivät itse takaisin rintamalle.
Poikani, mene ja pidä äidistä huolta
ole isänä pikkusiskoillesi kun minä olen poissa
Minä tulen takaisin
kun olen pelastanut kodin
ajanut rotat pihaltamme
sytyttänyt kynttilän ikkunalle
puhaltanut koivujen silmut auki
ripotellut kukat ojien varsille
kohottanut viljan pelloille
kun olen katsonut kuolemaa silmästä silmään
kantanut haavoittuneen toverini turvaan
sulkenut kuolleen sotilaan silmät
pelännyt kuopassani pommien sirpaleita
peittänyt korvani niiden ujellukselta
Poikani, minä tulen takaisin
kun olen tehnyt mitä minun täytyy
kaikkien äitien ja lasten vuoksi
kaikkien kotien ja kylien vuoksi
Minä tulen takaisin
tuuleksi hiuksiisi
mullaksi sormiesi välissä
suolaksi kyyneliisi
rauhaksi ja rakkaudeksi sydämeesi
Suomessakin sukupolvet, jotka ovat saanut elää rauhan aikaa, joutuvat nyt miettimään sodan kauhuja kuten isovanhempansa aikoinaan. Hädässämme voimme onneksi turvata Jumalaan.
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan, ethän anna vihollisilleni sitä riemua,
että he voittavat minut!
Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.
Psalmi 25
Taru Välttilä
lähihoitaja, eläkeläinen