Ripari

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

 

Bussi kaartaa leirikeskuksen pihaan. Ovesta työntyy lumiselle aukealle leiriläinen toisensa jälkeen. Mukana on kirjava kokoelma kasseja: selviytymisvarustus viikonloppuriparia varten. Niillä selviää leiritouhuista, mutta mikä auttaa siihen, kun sydän on vähän syrjällään?

Nuoret parveilevat pienissä ryhmissä ja hakevat paikkaansa. Kenen vieressä haluan olla? Kuka kelpaa lähelleni? Miten kelpaan toisten seuraan?

Leirin ensi askeleet ovat kuin etenemistä heikolla jäällä. Jokaista askelta pitää varoa. Entä jos en kelpaakaan? Mitä minusta ajatellaan? Kukin etsii omaa paikkaansa tavallaan. Joku puhua pulputtaa tai kikattaa lakkaamatta, toinen katselee ja tarkkailee.

Me ihmiset olemme – ikään katsomatta - kummallista joukkoa. Haluamme toistemme lähelle. Toivomme, että meidät hyväksytään. Näiden tavoitteiden valossa toimimme kuitenkin toisinaan aivan järjettömästi. Rakenamme suojakilpiä ja muureja, joiden yli kukaan ei näe. On vaikea luoda yhteyksiä esteiden taakse. Kovasti toivoisin, että ripari-ikäinen nuori ei olisi vielä joutunut pettymään ihmissuhteissaan niin pahasti, että elämän jokaista uutta askelta täytyy pelätä. Että elämä ehtisi antaa ensin jotain sellaista, minkä varassa voi kestää ja kohdata myös pettymyksiä.

Vähitellen leirin ohjelma käynnistyy ja oma paikka löytyy – ainakin sellainen, josta uskaltaa lähteä liikkeelle. Ensimmäinen jännitys uudesta ja oudosta helpottaa pikku hiljaa. Itse kukin on valmis raottamaan salaisuuden verhoa ja paljastamaan jotain mielenliikkeistään. Kukin omaan tahtiinsa.

Ripari hämmentää. Eri tilanteissa ryhmät menevät vähän sekaisin ja klikkejä ravistellaan. Joskus se synnyttää uutta ystävyyttä, joskus lujittaa vanhoja siteitä.

Riparin rukoushelminauhassa on kaksi punaista helmeä. Ne kertovat rakkaudesta. Siitä, että Jumala rakastaa ja siitä, että me saamme jakaa toinen toisillemme sitä rakkautta. Pyyteetöntä, kaiken kestävää ja esteet ylittävää. Sitä mikä yhdistää ja rakentaa siltoja. Sitä mikä auttaa voittamaan ne pelot, jotka erottavat meidät toisistamme.

Ensimmäinen riparipäivä on touhua täynnä. Ohjelmat ja tuokiot seuraavat toisiaan. Kun illalla hiljennymme isosten pitämään hartauteen ”warttisristin” äärelle, on ehkä syrjällään pamppaillut sydänkin jo vähän levollisempi. Ainakin läsnä on sitä parasta, jonka varassa uskaltaa eteenpäin. Yöhön saattelevat iltalaulun sanat ”Isä, jää meitä rakastamaan.”

 

Jussi Härme                                                                                                                                                 

Nuorisotyönohjaaja