Kysymys, joka esitetään viattomasti ja johon odotetaan vastausta. Mutta, millaista vastausta siihen odotamme, oikeasti. Haluamme kuulla, että ystävälle kuuluu hyvää, ja niinhän kysymykseen on tapana vastata. Sen enempää miettimättä tai asiaa pohtimatta, omasta elämästä ei haluta toiselle avata. Ei ainakaan niitä kipeimpiä asioita, ei niitä, joilla toinen voisi lyödä lisää jo lyötyä.
Toisaalta haluammeko me edes kuulla, jos toisen elämässä ei kaikki olekaan kuin sadusta, jota voimme kateellisina kuunnella? Selän takana, se on niin paljon helpompaa tuijotella ja todeta, ettei hyvin mene tuollakaan, vaikka muuta esittää.
Oman itsensä vertaaminen sosiaalisen median kiiltokuviin tekee omasta elämästä helposti huonompaa, vaikka oikeasti me emme tiedä, mitä tuon kiiltokuvan takana tapahtuu. Kateuksissamme ja kiukussamme, voimme tuhahtaa, että mitä tuokin yrittää esittää, vaikkemme edes halua tietää totuutta.
Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. Totuus voi myös satuttaa. Eniten se totuus kuitenkin satuttaa niitä, jotka sen totuuden kanssa joutuvat elämään. Erityisesti silloin, kun totuus ei ole vain poutapilviä vaaleanpunaisten lasien lävitse.
Tänä poikkeuksellisena aikana moni elää kulisseissa, joita ei jaksa enää kannatella. Yksinäisiä eivät ole vain sairaat ja vanhukset, vaan yksinäisyydestä on tullut koko yhteiskunnan lävitse leikkaava, koronaakin pahempi vitsaus. Korona sulkee ovia niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja ihmiset yrittävät pärjätä omissa pienissä häkeissään, turvassa ulkomaailmalta, mutta kukaan ei ole turvassa itseltään. Oma mieli tekee helposti tepposia, jos ei saa peilata itseään kuin peilikuvastaan. Ihminen tarvitsee ihmistä, kohtaamisia, mahdollisuuden kuulua johonkin, jossakin.
Kunpa pienet kohtaamiset olisivat hyviä, meille jokaiselle, juuri tänään. Kunpa vastaantulija jaksaisi hymyillä tässä hetkessä rohkaisevasti, ottaa kädestä ja auttaa, kunpa kaikille riittäisi rinnalla kulkija. Kunpa uskoisimme ja luottaisimme siihen, että Taivaan Isä kantaa ja kannattelee, tänäänkin.
”Silti paljoakaan ymmärrä emme,
vielä etsimme ja epäilemme.
Siksi hiljainen on rukouksemme:
Tule tueksi ja turvaksemme.”
-virsi 930-
Jennica Kainulainen
äiti ja ihminen