Minä olen addiktoitunut sosiaaliseen mediaan. -tai ainakin olin.

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

Se alkoi huvina, olin ensimmäisten muutaman tuhannen suomalaisen Facebook-käyttäjän joukossa kolmetoista vuotta sitten. Oli mukavaa seurata tuttujen ja tuntemattomien elämää, vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia, jopa tutustua uusiin ihmisiin.

Sitten siitä tuli työ. Siinä vaiheessa iltaisin pc:n vieressä vietetyt hetket muuttuivat puhelimella tapahtuvaksi jatkuvaksi somen seuraamiseksi ja siellä asiakkaiden palvelemiseksi. Puhelin kasvoi kiinni käteen ja voin sanoa, että olin koukussa.

Nyttemmin alkaa vähän helpottaa. En enää ainakaan omasta mielestäni koko ajan vilkuile luuria. Vaimon mielestä ehkä vilkuilenkin, mutta itse olen havainnut muutoksen alkaneen. Huomasin sen joitain kuukausia sitten ja keksin syynkin. Minun sieluuni nimittäin sattuu, kun jatkuvasti joutuu todistamaan miten ilkeitä ihmiset ovat toisilleen. Kun päivittäin löytää edestään twiittejä, postauksia ja päivityksiä jotka haukkuvat toisia ihmisiä. Niitä sitten muut tulevat kannustamaan ja haukkumaan lisää tai sitten pilkkaamaan aloittajaa ja hänen kannattajiaan. Virtuaalisia, useita kertoja päivässä tapahtuvia jengitappeluita ne ovat, eivät paljon muuta. Tai ainakaan niille ei paljoakaan sen enempää saisi antaa arvoa.

Olen syyllistynyt tuohon itsekin. Olin suuna päänä kertomassa kuinka tiedän asioista oman kantani olevan oikeassa ja varsinkin sen, kuinka joku muu oli mielestäni väärässä. Olin siinä aika taitavakin ja osasin "nolata" vastustajani tehokkaasti.

Enää en halua.

Suuri oivallukseni oli, kun erään keskusteluryhmän sivulla olin taasen ottanut päivän adrenaliiniannokseni ja ainakin mielestäni jälleen voittanut "vastustajani". Sitten tajusin sen: Tämä ei lopu  ikinä. Tällä tavalla emme tee itsestämme parempia ihmisiä tai maastamme parempaa paikkaa asua. Jos joku kanssasi eri mieltä oleva on automaattisesti vihollinen, olemme tuhon tiellä oli asia mikä hyvänsä. Tietysti on olemassa sellaisia voimistumassa olevia aatteita, joita en voi hyväksyä ja joita vastustan, mutta jatkuva nahistelu ei ole tie asioiden korjaamiseen. Se ei vain ole oikein.

Se ei ole oikein tosielämässä ihmisen kohdatessa ihmisen, eikä se ole sitä internetin virtuaalimaailmassa.

Sillä hetkellä lopetin kaikkiin väittelyihin osallistumisen, eikä mennyt kuin hetki kun jokaisen sellaisen näkeminenkin sai minussa aikaan pahanolontunteen. Kun sitten pahaa oloa poistaakseni aloin karsia sellaisia väittelyitä pois omasta sosiaalisen median kuplastani, ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Paitsi se työ tietysti. Puhelimen näytön tuijottaminen oli menettänyt hohtonsa.

Minä olen varmaankin se kuuluisa tapakristitty. Uhraan Jumalalle ajatuksia silloin tällöin, kirkossa käyn harvemmin. Kaipa minä Jumalaani uskonkin.  Olen silti sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi muistaa uskonnostamme ja Raamatustamme muutama tärkeä asia. Evankeliumeiden opetukset Jeesuksen hyvyydestä on se viesti, joka jokaisen pitäisi muistaa.  Toisen posken kääntäminen, ensimmäisen kiven heittäminen ja hyljeksityn ihmisen jalkojen pesu ovat käsittämättömän hyviä ohjeita jokaiselle meistä, vaikka muuten uskonasiat eivät olisi itselle kovinkaan selviä ja ristiriidattomia.

Elämme loukkaantumisen, paheksunnan, ristiriitojen ja polarisaation aikaa. Merkit tulevaisuudelle eivät ole kovin hyvät. Uskon, että voisimme vielä kääntää suuntaamme. Jospa alkaisimme kuunnella mitä sanottavaa muilla on? Siis kaikki kuunnella kaikkia. Ei meillä ole "vastustajia". Meillä on lähimmäisiä.

Mikko Välttilä