Kirottu lähimmäinen

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

Toisia oppilaita kiusaava koululainen. Epäasiallisesti käyttäytyvä esimies. Ilkivaltaa tekevä henkilö. Huumeisiin tai muihin päihteisiin sortunut vanhempi, sisar tai jälkeläinen. Sosiaalisessa mediassa valheita kertova tai jakava käyttäjä. Krooninen valehtelija. Varas. Huijari. Pahoinpitelijä. Vallanhimoinen despootti. Tappaja.

Maailmasta löytyy, niin lähellä kuin kaukana, paljon yllä olevan listan mukaan olevia tai käyttäytyviä ihmisiä, jopa lähimmäisiä. Ja loukkaavien tapojen toimintalistaa voinee täydentää mitä moninaisemmalla tavalla. Vain mielikuvitus lienee rajana.

Ensi sunnuntain aihe on uskonnon ja ihmisten välisen käyttäytymisen kulmakivistä, nimittäin rakkauden kaksoiskäsky. ” Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt: 34-39). Miten tuohon pystyä, jos on saanut tuta lähimmäisen tai toisen ihmisen loukkaavasta toiminnasta tai käytöksestä? Miten jatkaa omaa elämää, jos on saanut henkisiä tai fyysisiä kolhuja tai haavoja, jotka vaikuttavat sinun elämääsi viikkoja, kuukausi, vuosia tai jopa koko loppuelämän. Kuinka pystyä näkemään valoa päälle jyräävän pimeyden keskellä? Kuinka pystyä kaikesta huolimatta rakastamaan tuota yksittäistä lähimmäistä. Lähimmäistä, jonka toiminnan seurauksena joudun kokemaan huolta ja murhetta, kipua ja tuskaa.

Rehellinen vastaukseni on: en tiedä. Tai tarkemmin sanoen, sormia napsauttavaa taikakeinoa asiaan ei ole. Ja se tekee asiasta raastavan käsiteltäväksi. Tapoja ja keinoja asian käsittelemiseen ihmismielen tuntemisen lisääntymisen myötä on opittu ja hyvä niin. Emme ole tuomittuja ikuiseen kärsimykseen. Mutta se vaatii omaa panosta ja monesti paljon aikaa.

”Ei armoa vaan oikeutta”. Tämä iskulause näkyy Forssan työväentalon seinällä olevassa maalauksessa, joka kuvaa nykyisen SDP:n 1903 Forssassa pidetyn puoluekokouksen tunnelmia. Miettien historiallista kontekstia maalauksessa olevan iskulauseen ymmärtää mutta olen kyllä iskulauseesta vahvasti eri mieltä. Nimittäin oikeus on mielestäni erittäinkin häilyväinen ja vallanpitäjistä riippuvainen käsite mutta armo ja anteeksianto taas ei. Ja se on myös mielestäni paljon kestävämpi ja eteenpäin katsovampi tapa.

Osata, pystyä ja kyetä antamaan anteeksi, pahatkin teot. Se on vaikeaa, todella vaikeaa. Mieluummin haluaisi kostaa, antaa takaisin. Se olisi niin paljon oikeudenmukaisempaa, tai niin siltä monesti tuntuu. Mutta se on, kaikesta huolimatta, vähemmän kantava ja kestävä tie. Tarvitsemme toki oikeutta mutta se on järjestäytyneen yhteiskunnan ja esivallan tehtävä. Armo taas on meidän jokaisen omissa käsissä. Oikeus ja armo eivät ole vastakkaisia asioita, ne ovat pikemminkin rinnasteisia.

Vaikka yllä oleva teksti onkin varsin pessimistissävyinen, haluan silti uskoa, että ihmisten välinen pahuus on todellisuudessa kuitenkin vähäisempää kuin kuvittelemme. Jokainen tapaus on silti liikaa, jokainen tapaus koskettaa jotain yksittäistä ihmistä. Ihmistä, jonka elämä saattaa mennä sen vuoksi pilalle. Mutta jos pahuutta olisi paljon, olisimmeko me näin hyvä yhteiskunta kuin me pohjimmiltaan olemme. En usko. Sillä meidän kollektiivinen vahvuutemme on ollut se, että olemme halunneet lähimmäisillemme, lähtökohtaisesti lapsillemme, parempaa kuin mitä itse olemme kokeneet. Ja se on kantanut meitä ja yhteiskuntaamme. Se kantaa meitä arkielämässämme, suhteissamme toisiin ihmisiin. Ja se on ollut todellista rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamista elämän polulla vaeltaessamme. Pidetään siitä kiinni myös jatkossa.