Tästä päivästä aina iloittiin ja isä siitä naureskellen muistutteli, kun olin lapsi. Tämä kaikkein kallein päivä on tammikuun 28. päivä. Se oli paitsi Kallen nimipäivä, myös isän syntymäpäivä. Tänä vuonna isän syntymästä on 111 vuotta. Nyt pappan nimeä kantavat ylpeinä neljä eri-ikäistä Kallea.
Päiväkerhoissa on tällä viikolla kerrottu kynttilänpäivän raamatunkertomusta Simeonista. Simeon oli vanha mies, lähes sokea, niin kuin minun isänikin. Simeon odotti kärsivällisesti, että Jeesus-vauva tuodaan kirkkoon. Jumala oli luvannut, että hän kohtaa Jeesuksen ennen kuolemaansa. Pienen lapsen, vauvan, joka toisi valon maailmaan.
Simeon odotti ja odotti. Kun hän vihdoin sai Jeesuksen syliinsä, Simeon tunsi olevansa perillä. Tämä vauva toisi valon koko maailmaan, eikä vain Simeonille.
Monen isovanhemman hyvä osa on odottaa pieniä valontuojia. Ovesta juoksevia lapsia, kuulumisiaan kertovia nuoria. Osallisuutta siitä arjesta, mitä jälkikasvu elää. Lastenlasten mukana elämään tulvii muistoja omien lasten lapsuudesta. Häivähdykset menneestä tulevat touhusta ja leikeistä, mutta myös ilmeistä, katseista ja olemuksesta, joissa aina on osa omaa lasta.
Ajattelen, että isovanhempien ja lastenlasten sydämet on kultalangoin sidottu toisiinsa. Arjen askeleet ovat toisilla nopeat ja kiireiset, toisilla jalka tuskin nousee ja räsymaton kohoraita tuntuu korkealta rollaattorin alla. Silti kultalangat kestävät.
Aina yhteys ei ole mutkatonta eivätkä pienet sylin etsijät ja tyhjän sylin kanssa odottavat, kohtaa. Kaikki eivät vain saa odottamisestaan samaa palkkaa kuin Simeon. Kaikilla ei myöskään ole edes olemassa montaa sukupolvea, joiden keskellä elää. Uskon, että kultalankoja voi kutoa eri sukupolvien välille, vaikka sukulaisuussuhdetta ei olekaan. Paras kuuntelija voi aikuisellekin olla naapurin mummo, paras pelikaveri pellon takana asuva poikaviikari. Olisiko sinun lähelläsi yksinäisiä ihmisiä? Vanhoja tai nuoria? Voisitko sinä olla syli jollekin?
Isälläni oli paljon viisaita ajatuksia ja elämänohjeita. Niitä hän jakoi huomaamattaan, toisteli arjen askareissa, puuhellaa sytyttäessä, perunoita kuoriessa. Ne kulkevat mukanamme yhä. Viimeisinä vuosina, kun rollaattori kulki useimmiten enää pieniä matkoja sisällä ja keittiön pöydän päässä jaksoi istua vain tovin, elämänohjeet harvenivat. Sydämeen jäi kuitenkin isän ja pappan hiljainen pyyntö ovesta lähtijöille: ”älkä unhottakka meittii”.
Siinä lauseessa lienee kynttilänpäivän saarnaa kaikille ikäpolville.
Kirsi Härme