”Mikä rukous on sinulle tärkein? Siis sellainen, jota et lue kirkossa, vaan itseksesi, yksin?” Jotenkin noin hän minulta kysyi.
Mieleen välähti lapsuuden iltarukous; ”horjularukous”, jonka alkusanoja piti vielä illalla kotona vähän muistella. Se oli joskus se tärkein rukous:
Tule Jeesus lapses luo,
armos siunaukses suo.
Tue pientä horjuvaa,
johda tietä oikeaa. Aamen
Tärkeä on ollut myös omille lapsille opetettu iltarukous:
Suojassasi Jumala olen aina turvassa.
Yöllä sekä päivällä ole ihan lähellä.
Siunaa… (rakkaitten ihmisten nimet). Aamen
Isä meidän –rukous on osoittautunut kaikkein käyttökelpoisimmaksi rukoukseksi. Siitä löytyy joku osuva särmä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nukutan itseni aamuyöllä takaisin uneen niin, että yritän lukea Isä meidän –rukouksen yksikön ensimmäisessä persoonassa. Eli:
Minun Isäni, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi…
Anna minulle tänä päivänä jokapäiväinen leipäni.
Ja anna minulle minun syntini anteeksi…
Mutta uusin ja rakkain rukoukseni on levollinen hiljaisuus, jossa olen keskittyneessä hiljaisuudessa. En pyydä mitään. En luettele asioita, joista kiitän. Hengitän. Annan pään humista. Olen Jumalan katseen alla. Hän tietää kaiken. Se rukous tuntuu sydämen puheelta Jumalan kanssa.
Lilli-Irmeli Hintsa
pappi