Herra kouluttaa!

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

Olin tuossa päivänä muutamana kyytimiehenä Salon sairaalassa. Oli aikataulut vähän myöhässä. Minulla oli siinä sitten aikaa istua kanttiinissa puolitoista tuntia. Katselin siitä ihmisvirtaa. Sisään. Ulos. Siitä mentiin kepeillä, pyörätuoleilla, paareilla. Se pisti vähän ajattelemaan!

Peilailin näkymää omiin fiiliksiini. Minä ryökäle kehtaan kitistä Herralleni (kuka Hän lieneekään), että mulla ei ole ihan koko ajan tarpeeksi hauskaa!

 No ymmärsin mä sentään hävetä, kun näin oikeasti vaikeita kohtaloita.

Mikä siinä on, että ihmisen on niin vaikea olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin, ottaa ne ikään kuin saavutettuna etuna, itsestäänselvyytenä! Tuijottaa vaan silmänsä sokeiksi asioihin, joitten toivoisi olevan paremmin! Usein kyseessä vielä ongelma, jolle ei mahda mitään vaikka kuinka surisi.

Kovasti Luojani ja maailma yrittää minusta parempaa ihmistä! On vaan tämä pikkukoulittava aika kovapäinen!

Riittääkö se jos edes yrittää? Sen on riitettävä, ei meistä täydellisiä saa!

Honkasen Jokke